Lehtijuttujen lisäksi toimittajamme puurtavat tietysti myös muiden äidinkielen opintojen parissa. Tylliläinen julkaisee vuorovaikutukseen keskittyvällä ÄI07-kurssilla syntyneitä puheita tekstimuodossa.

Ensimmäinen puhe on suunnattu jokaiselle lukiolaiselle ja kaikille niille, joiden eteen elämä tuo pian suuria valintoja. Se on muistutus ottaa ohjat omiin käsiinsä ja luoda oma tapansa olla tässä maailmassa. 

Nuori, ala elää!

Jokainen meistä suomalaisen koulutusjärjestelmän kasvateista on viettänyt vähintään yhdeksän vuotta peruskoulussa. Tämä aika on ollut suunnattoman tärkeää kehityksellemme, eikä meillä tänä päivänä olisi aavistustakaan, miten pärjätä opiskeluissamme, saati muussa elämässämme, ilman saamiamme oppeja. Välillä on kuitenkin sopivaa myös kyseenalaistaa peruskoulun mieliimme juurruttamia ajattelumalleja. Hyödyllisten taitojen ohella kaikkein syvimmälle tajuntaamme on nimittäin iskostettu käsky: kulkekaahan kiltisti jonossa opettajan perässä. 

Olemme oppineet, että meidän täytyy mennä juuri tietylle tunnille, tehdä tietyt asiat tietyssä ajassa. Ellemme ole niitä tehneet, joku muu on varmasti huolehtinut, että saamme velvollisuutemme suoritetuksi. On toki yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämätöntä, että kansalaiset noudattavat kuuliaisesti sääntöjä, mutta sokea tottelevaisuus ja taipuminen muiden perässä kulkemiseen heijastuvat helposti koko ajatteluumme, sinnekin, missä niiden ei tarvitsisi vaikuttaa. Me kun olemme oppineet olemaan kyseenalaistamatta ulkopuolelta tarjottuja ohjeita siitä, millaista elämän pitäisi olla. Olemme suorittaneet luokan toisensa jälkeen ennaltamäärätyn kaavan mukaisesti ja edenneet elämässämme virran mukana soljuen ja kummempia miettimättä. 

Kotona minua on kuitenkin aina kehotettu ajattelemaan omilla aivoillani, eikä astumaan muiden valmiiksi tallaamalle polulle, jos se ei ole tuntunut juuri minulle oikealta ratkaisulta. Viime aikoina tämä ajatus on saanut entistä konkreettisempia ulottuvuuksia, kun kasvaessani huomaan vastaan tulevan jatkuvasti uusia vapauksia toteuttaa itseäni. Lukiossa ollessani selkeneekin koko ajan se tosiasia, että tämä todella on minun oma elämäni, ja on suurelta osin itsestäni kiinni, millaisena sen haluan elää.

Kerron nyt muutaman esimerkin siitä, mitä olen viimeisen vuoden aikana saavuttanut olemalla oma-aloitteinen ja tarttumalla vastaan tulleisiin tilaisuuksiin, joita onkin ilmaantunut lukuisin määrin heti raotettuani silmiäni niille.

Olen päässyt matkustamaan enemmän kuin koskaan ennen sekä Suomessa että ulkomailla, niin koulumme kuin Suomen Lukiolaisten Liitonkin puolesta. Olen päässyt yöpymään mukavissa hotelleissa ja syömään herkullisia ruokia ravintoloissa jopa aivan ilmaiseksi. Olen päässyt vierailukierroksille esimerkiksi Euroopan parlamenttiin, Helsingin yliopistolle sekä MTV:n Pöllölaaksoon. Olen saanut kesätyöpaikan taidegalleriasta ja päässyt istumaan iltaa tunnelmallisen nuotion ääressä torniolaisten taiteilijoiden kanssa. Olen verkostoitunut ja tutustunut erilaisiin, loputtoman mielenkiintoisiin ihmisiin. Kaikkein antoisimpana olen päässyt käymään keskusteluja kiinnostavista aiheista sekä oppimaan uutta esimerkiksi taiteesta, kirjallisuudesta, politiikasta ja ihan koko maailmasta.

Tämä on tulosta siitä, että olen katsonut ympäristöäni uudesta kulmasta, uskaltanut olla rohkeasti yhteydessä, lähettänyt hakemuksia ja mennyt juttelemaan ihmisille.

Samalla, aivan yhtä tärkeänä, olen opetellut sanomaan myös ei. Olen esimerkiksi jättänyt pitkän matematiikan pois opinnoistani, vaikka ympäristöni antoi aluksi ymmärtää, ettei minun kannattaisi; pärjäsinhän kiitettävin arvosanoin. Istuessani lopen uupuneena koulukirjojeni ääressä päätin kuitenkin kuunnella sydäntäni ja miettiä, mitä aidosti halusin priorisoida. Lopulta oli selvää, että vektoreita, polynomifunktioita ja korkeampia todistusvalintapisteitä tärkeämpää oli oma jaksamiseni. Minun on siis täytynyt opetella asettamaan omat rajani, sillä tiedostan ihmiselon jatkossakin tuovan jokaisen meistä eteen vaikeampia hetkiä, jolloin itsensä kuuntelemisen taito tulee olemaan välttämätön. Niissä hetkissä – voimien ollessa vähissä – on piirtämiensä rajojen ohjaamana mahdollista vain soljua yhteiskunnan virran mukana ja selviytyä. 

Koko elämäänsä ei siihen virtaan kuitenkaan ole tuudittautuminen, jos elämästään aikoo rakentaa sellaista, mitä sen oikeasti haluaa olevan. Nimittäin, esimerkiksi jokaiselle tuttu “sitten joskus” -ajattelu on useimmiten ihan järjetöntä, kun sitä tarkemmin pohtii. Yhtä tolkutonta on elämän suorittaminen pelkästään jonkun muun mieliksi. Vaikea minun on kuitenkaan moittia ketään muuta, huomaanhan syyllistyväni näihin aivan liian usein itsekin. Ajatuskulkuani avatakseni siteeraan seuraavaksi yhden suosikkiartisteistani, Arpan, Hiekkasäkki aivojen tilalla -kappaletta:

“Kuinka monta kertaa mä oon muistuttanu itteäni siitä, että elämä on tässä ja nyt?

Mutta sitten aina kuitenkin

Ehkä viistoista minsaa myöhemmin

Mä harhailen mielessä huomiseen, ylihuomiseen ja ens vuoteen

Aivan ku siellä ois muka jotain nähtävää

Enhän mä tiiä oonko enää ees hengissä”.

Niinpä. 

Jokainen meistä lukiolaisista varttuu päivä päivältä vanhemmaksi, ja lähitulevaisuudessa meiltä oletetaan kykyä ottaa vastuuta ja tehdä isoja päätöksiä. Aikuiseksi kasvetaan toki ajan kanssa ja vuosien karttuessa, eikä ihminen liene milloinkaan kokonaan valmis. Kasvuun vaaditaan kuitenkin myös tekoja ja työtä, niin mielen sisäistä kuin ulkoistakin. 

Joten jos ei ole asiaa vielä tullut ajatelleeksi, on nyt hyvä aika avata silmänsä. Vastaan kun tulee vääjäämättä tilanne, jolloin ei enää voi kulkea samaa matkaa kaverin kanssa tai turvautua vanhempien mielipiteeseen esimerkiksi tulevasta opiskelupaikasta. Nämä päätökset täytyy jokaisen tehdä itse, sillä ei kukaan muu voi elää elämää toisen puolesta. Jokaisen meistä pitää, ja jokainen ennen kaikkea saa itse elää sen.

Kiitos.

Julkaistu 18.1.2024
Kuvat: flickr.com, Toni Pakarinen