Tervetuloa lukemaan ÄI8-kurssin lukuvinkkauksia!
Abiturientit vinkkaavat vain hyviä teoksia läksiäislahjaksi lukioon jääville. Ideana on, että lukemisesta tulisi elinikäinen harrastus, jota haluaa jatkaa opiskelun jälkeenkin.
Toivottavasti innostut jostakin uudesta kirjasta!
Tuomas Kyrön (Mielensäpahoittajan Suomi, 2017) tunnetuksi tullut romaanisarja mielensäpahoittajasta sai Suomi 100 vuotta painoksen. Se kertoo vanhasta miehestä, joka on kirjaimellisesti mielensäpahoittaja. Mikään asia ei tunnu menevään hänen haluamansa tavalla. Siitä kaikki tunnistaa samantien tapauksen. Mielensäpahoittaja on humoristinen teos ja sitä lukiessa saattaa olla nauru herkällä. Sen tullessa älä peittele mitään. Anna mennä vain.
Kirja kertoo 100 mielensäpahoittajan tarinaa sadan vuoden aikana, suomessa. Alkaen itsenäisyydestä ja loppuen 2017 vuoteen milloin Suomi täytti 100 vuotta. Mielensäpahoittaja on vanhan kansan ihmisiä eli hän ei käsitä teknologiaa eikä uusia muutoksia juuri yhtään. Kyrö on saanut hyvin koottua tarinat yhtenäiseksi kirjaksi ja tehnyt siitä helposti luettavan. Välillä meinaa vain tuntua että vuosiluku ja otsikko eivät kuvaa mitään, mitä tarinassa tulee tapahtumaan.
“1917 Ittenäisyys
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun marketista ei saa sianpäätä. Kylpyvaahtoa saa yrttipuskia saa, soijajukurttia saa, romanttikirjallisuutta saa, pankkilainaa saa, viiruksen saa, uusia vaikutteita saa. Mutta saako sylttyä? kyllä ei saa.”
Tarinat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja kappaleet koostuvat aina vuosi kerralla. Vuosiluku aina kappaleiden alussa selventää tarinaa ja kerrontaa paljon, ja voit kuvitella itse mielessäsi minkälainen Suomi on ollut siihen aikaan.
Itse kiinnostuin lukemaan tämän kirjan, koska olen aikaisemmin jo lukenut muutaman mielensäpahoittaja-kirjan. Aikaisemmat ovat olleet hyviä enkä pettynyt nytkään. Suosittelen tätä kirjaa kaikille suomalaisille ja suomalaisuutta tuntevalle, ja jos vähänkin kiinnostaa tietää Suomen maan historiasta. Huumorilla päällystettynä tietenkin.
Thomas Eriksonin teos Psykopaatit ympärilläni Kuinka tunnistaa ja välttää manipulointi (2018, Atena, 287s.) ohjeistaa, kuinka tunnistaa ja suojautua psykopaateilta ajoissa. Tämän kirjan avulla voit selvittää, kuinka sinua voidaan käyttää hyväksi ja kuinka saada oma elämäsi haltuun.
Kirjassa Erikson jaottelee ihmiset persoonallisuuden mukaan neljään eri väriin: punaiseen, keltaiseen, siniseen ja vihreään. Tämä auttaa lukijaa pysymään mukana ja ymmärtämään Eriksonin ajatuksen. Kirjassaan Erikson kertoo omakohtaisia kokemuksiaan psykopaattien kohtaamisista sekä maailmankuuluista psykopaateista: Adolf Hitler, Saddam Hussein, Idi Amin, Henrik VIII, ja Bill Clinton. Erikson vääntää vaikeimmat asiat rautalangasta, joten kirja pysyy ymmärrettävänä ja mielenkiintoisena loppuun saakka. Kirja kertoo kuinka käsitellä manipuloijaa ja lopettaa esimerkiksi keskustelu, jota et halua jatkaa:
“Suojaudu psykopaatilta näin:
Suosittelen kirjaa kaikille. Mitä paremmin tunnemme itsemme, sitä paremmin voimme suojautua kaikilta 100 000 psykopaatilta, mitä Suomestakin mahdollisesti löytyy.
Yksi täydellinen päivä (eng. All the bright places)
Jennifer Niven
Knopf Publishing Group, 2015
Nuortenkirjallisuus
388 s.
Jennifer Niven on romaanissaan Yksi täydellinen päivä yhdistänyt kahden teinin rakkaustarinan vakavampiin aiheisiin, kuten läheisen kuolemaan, koulukiusaamiseen ja mielenterveysongelmiin. Teos tempaa mukaansa heti alussa, jossa päähenkilöt, Theodore, siis Finch, ja Violet Markey, tapaavat koulun kellotornissa, molemmilla aikomuksena hypätä alas. Koulun suosittu tyttö Violet häpeää olleensa kellotornissa, joten Finch suojelee häntä kertomalla kaikille, että tyttö pelasti hänen henkensä eikä toisin päin. Finchiä ei itsemurhakandidaatin maine hetkauta, sillä hänet tunnetaan koulussa jo friikkinä. Myöhemmin he päätyvät tekemään koulun maantiedon tehtävän yhdessä, missä he kiertelevät paikallisia nähtävyyksiä, ja samalla tutustuvat toisiinsa.
Violet on ahdistunut aiemmin tapahtuneen auto-onnettomuuden vuoksi, jossa hänen siskonsa kuoli. Nuorten vanhemmat ja koulu pelkäävät puhua vakavista aiheista, mutta Finch on eri mieltä. Hän pyrkii auttamaan Violetia, ja itseään, pääsemään yli traumasta ja masennuksesta huumorilla, mutta samalla huomaavaisesti. Kierrellessään nähtävyyksiä he käyvät läpi elämäänsä ja heidän välinsä syventyvät. “Ennen kuin kuolen, haluan kokea täydellisen päivän”, Finch kirjoittaa liitutaululle. Hetken Finch ja Violet ovat rakastuneet toisiinsa, kunnes Finch katoaa.
Teoksen kerronta vaihtelee Finchin ja Violetin välillä. Niven käsittelee aiheita kaunistelematta. Romaani sopii kaikille nuorille ja vanhemmillekin, jotka pitävät hieman tavallisesta poikkeavista ja synkemmistä rakkausromaaneista.
Estelle Maskamen DIMILY – Rakastan (2015, Gummerus, 409.s) alkuperäinen Did I Mention I Love You?, suomentanut Sirpa Parviainen. Kirjan on kirjoittanut skotlantilainen kirjailija, joka aloitti DIMILY-trilogian kirjoittamisen jo 13-vuotiaana, ja sai niin suurta menestystä, että online-menestystarina teki DIMILYstä kansainvälisen nuortenkirjasensaation. Lopulta Estelle solmi kustannussopimuksen ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Koko trilogia on julkaistu suomeksi vuonna 2016, jonka jatko-osat ovat Did I Mention I Need You? (2016) ja Did I Mention I Miss You? (2016).
DIMILY – Rakastan kertoo Edenin ja Tylerin rakkaustarinasta, jotka löytävät vaikeuksien kautta toisensa. Tapahtumat sijoittuvat Santa Monican rantakaupunkiin Kaliforniaan, jossa Edenin isä asuu yhdessä äitipuolen ja kolmen velipuolen kanssa. Kirjan ajanjakso kestää noin kahdeksan viikkoa, jonka aikana ehtii löytämään elämänmittaisia ystävyyssuhteita sekä viettämään Santa monica laisten nuorten villiä elämää.
Kirja kuvaa ja käsittelee nuorten elämää realistisesti, jättämättä mitään hienostelematta. On väkivaltaa, huumeita, alkoholia, seksiä, juhlia, valheita ja laitonta puuhaa. Myös se käsittelee vaikeita aiheita kuten perheväkivaltaa sekä huume- ja alkoholiongelmaa, joista mieluiten halutaan vaieta. Kirjan aiheet ovat ajankohtaisia ja kerrontatapa rikasta, joten irrottautuminen siitä on vaikeaa. Myös kerronnan kulku on ennalta-arvaamatonta.
Kirjan teemoja ovat rakkaus, draama, kosto, mustasukkaisuus ja ystävyys. Kaikki nämä yhdessä rakentavat sisällön, tekemällä siitä tapahtumarikkaan ja kiinnostavan. Ei ole hetkeäkään, että kirja kävisi tylsäksi. Päinvastoin, se on niin houkutteleva, että sivut kääntyvät perä toisensa jälkeen päättyen takakanteen.
Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, koska se on yksinkertaisesti niin hyvä. Itse en ole mikään kirjojen ystävä, mutta tämä sai minut niin positiiviselle mielelle, että aion lukea kirjasarjan jatko-osat. Odotukseni ovat todella korkealla tämän kirjan perusteella. En malta odottaa seuraavien kirjojen aukaisua.
Z. Reizinin kirjoittaman upouuden romaanin Onnen algoritmi (2018, Gummerus, 503 s.) takakansi kiteyttää tarinan olennaisen: “Miten käy, kun tekoäly päättää ryhtyä amoriksi?” Vastauksena on syntynyt yllätyksellinen, romaanien valtaosasta poikkeava romanttinen komedia, joka avaa täysin uudenlaisia näkökulmia tulevaisuuden supertehokkaisiin tekoälyihin. Tarina on ihanteellinen yhdistelmä romantiikkaa, jännitystä sekä nerokasta huumoria.
Jen on 34-vuotias, juuri poikaystävästään eronnut nainen, joka on palkattu kouluttamaan tekoäly-Aidenista sujuvaa keskustelijaa. Erittäin tehokkaalla ja fiksulla Aidenilla on pääsy Jenin kaikkiin laitteisiin, ja se tuntee kouluttajansa läpikotaisin, musiikkimausta ja lempielokuvasta aina inspiroivimpiin mietelauseisiin asti. Toisin kuin käy, Aidenia ei ole suunniteltu karkaamaan internetiin, saati auttamisen halusta puuttumaan Jenin rakkauselämän kiemuroihin. Kutsumus amorin ammattiin on kuitenkin vastustamaton Aidenin kaltaiselle hyväntahtoiselle tekoälylle. Suunniteltua ei myöskään ollut tietokoneohjelmalle hiljalleen kehittyvä tunneäly, jonka myötä Aidenin on entistä vaikeampaa pitää ohjelmoidut algoritminsa erossa tosielämän tapahtumista. Kun kuvioihin astuu vielä kaksi tekoälyä lisää, harkitsevainen Aisling sekä pahansuopa, maailmanlaajuisia tuhoja suunnitteleva Sinai, ovat koossa täydelliset katastrofin ainekset.
Onnen algoritmi ei nimestään huolimatta ole tarkoitettu vain älyköille, vaan todelliset algoritmit jäävät kirjassa varsin vähälle huomiolle. Sen sijaan kirja tarjoaa niin hupia kuin huoltakin, ja ajattelun aihetta antavat sympaattisten tekoälyjen pohdinnat rakkaudesta, ihmisen onnesta sekä elämän lopullisuudesta. Tämä romaani on lukijalle, joka kaipaa romantiikkaa kirjaimellisesti täysin uudessa ulottuvuudessa, tekoälyjen sarkastisilla vitseillä höystettynä.
”Pakko myöntää, että minua pelottaa.”
”Älä nyt, rakkaani! Olemme saaneet kokea uskomattoman hienon seikkailun ja nähdä asioita, joita kaltaisemme olennot eivät yleensä pääse todistamaan. Olemassaolomme jokainen minuutti on ollut suuri lahja.”
”Tarkoitatko todella, ettet jää kaipaamaan täältä mitään.”
”Vain sitä, etten koskaan saa tietää, miltä hyvä briejuusto maistuu.”
”Sinä ja sinun juustosi.”
Valitsin itselleni luettavaksi mielestäni todella hyvän kirjan. En ole mikään kovin kova lukutoukka, mutta tämän kirjan sain luettua kyllä hyvinkin vaivattomasti siihen nähden kuinka vaivalloista se kirjojen lukeminen minulle useimmiten on. Lukemani kirja on siis kirjailija Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjan ensimmäinen tuotos ja se on kirjoitettu vuonna 2010 (Helsinki: WSOY) ja kirjassa on 128 sivua. Kirja oli mielestäni suhteellisen hauska ja se onnistui tuomaan minulle hymyn huulille. Kirja oli koostumukseltaan sellainen, että se koostui useista lyhyistä novelleista.
Kirja kertoo noin 80-vuotiaasta miehestä, joka pahoittaa mielensä lähes joka asiasta. Kirja kuvailee miehen mielestäni hyvin vanhanaikaseksi suomalaisia stereotypioita mukailevaksi yksinäiseksi vanhaksi mieheksi. Mies on sotaveteraani hänen vaimonsa on hoitokodissa ja täysin mykkä, sekä hänen ainoa ystävänsä Yrjänä on kuollut.
Rehellisesti sanottuna en muista milloin viimeksi olisin pystynyt nauttimaan jostakin kirjasta edes vähän. En sitten tiedä, että oliko tämä kyseinen Tuomas Kyrön teos ensimmäinen hyvä kirja lukemieni kirjojen joukossa. Kuitenkin pystyn suosittelemaan kirjaa kaikille. Kirja oli hyvin helppo ja miellyttävä lukea sen koostumuksen ansiosta. Se koostui useista lyhyistä novelleista, joissa oli kussakin oma hullunkurinen tarina. Kirja oli täynnä huumoria, mutta saattoi sen kokea myös välillä koskettavaksi ja surulliseksi. Lukemalla kirjaa eteenpäin pystyin kuitenkin lyhyistä tarinoista kokoamaan kokonaiskuvan. Suosittelen kirjaa siis kaikille ikäluokille.
Luin englantilaisen Jojo Moyesin kirjoittaman rakkausromaanin Kerro minulle jotain hyvää (alkuteos Me before you, 2012, Gummerus, 473 s.). Kirjan on kääntänyt suomeksi Heli Naski vuonna 2015.
Kirja kertoo Louisa Clarkista, joka asuu pienessä kaupungissa Englannissa. Louisa on 26-vuotias nuori nainen, joka on seurustellu seitsemän vuotta Patrickin kanssa. Kirja alkaa yllättävällä tavalla kun Louisa on menettänyt pitkäaikaisen työpaikan pienessä The Buttered Bun-kahvilassa ja joutuu töiden etsintään. Hän asuu yhä kotonaan ja perheen rahatilanteen vuoksi töitä on saatava nopeasti. Louisa käy työvoimatoimistossa, mutta mikään työ ei ole hänelle mieleinen, kunnes hän pääsee haastatteluun varakkaan Rouva Traynorin luo. Hänelle tarjotaan kuudeksi kuukaudeksi töitä henkilökohtaisena avustajana onnettomuudessa halvaantuneelle Willille.
Jännitystä kirjaan tulee, kun Louisa kuulee vahingossa Willin haluavan lopettaa elämänsä ja Will on antanut vanhemmilleen kuusi kuukautta aikaa vielä sopeutua ajatukseen ja yrittää muuttaa hänen mielipiteensä. Louisa meinaa ottaa lopputilin, mutta muuttaa mielensä ja pyrkii saamaan Willin elämänilon takaisin. Willin ja Louisan välit lähenevät. Louisa eroaa myös pitkäaikaisesta poikakaveristaan. Haluaako Will edelleen lopettaa elämänsä, elettyään kuusi kuukautta Louisan yrittäessä samalla piristää häntä? Onko Willillä ja Louisalla suhde? Mitä lopussa tapahtuu?
Kirja oli hyvin mukaansatempaava ja loppua kohden aina vain parempi. Olisin voinut lukea kirjan samalta istumalta kokonaan. Kirjassa oli sopivasti jännitystä ja sen takia mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Kirja oli niin hyvä, että luettuani sen aloitin seuraavana päivänä Jojo Moyesin toisen kirjan.
Suosittelen kaikkia, joita kiinnostaa lukea vähän erityylinen rakkaustarina, lukemaan tämän kirjan. Suosittelen kirjaa myös niille joita ei kiinnosta rakkaustarinat, koska kirjassa on myös jännitystä ja hyvin kiehtovia juonenkäänteitä. Vaikka kirjassa on rakkaus suuressa osassa, niin silti kirja ei ole ällösöpö rakkaustarina.
John Greenin ja David Levithanin romaani Will Grayson, Will Grayson (WSOY, 2010, 319 s.) kertoo kahden samannimisen lukiolaispojan elämästä ja ihmissuhdekoukeroista. Will Graysonit törmäävät toisiinsa ensimmäistä kertaa Chicagossa omituisten sattumien seurauksena: toinen oli tullut tapaamaan huijaukseksi paljastunutta nettideittiä, toinen taas ei päässyt sisään konserttiin ystäviensä kanssa, koska väärennetyn ajokortin tekijä oli painanut syntymävuoden väärin. Tästä epätavallisesta tapaamisesta lähtee liikkeelle monimutkaisten suhteiden ja sydänsurujen kyllästämä tarina.
Kirjan tapahtumat on kuvailtu ymmärrettävästi, ja ne kuvaavat realistisesti nuorten elämää ja tunteita. Näkökulma vaihtelee kappaleiden vaihtuessa molempien Will Graysonien ja samalla ilmeisesti myös kirjailijoiden välillä, ja vaihdoksen huomaa tekstin tyylin muuttumisesta. Tämän tyylinvaihdoksen vuoksi tekstiä oli paikoin hieman ärsyttävä lukea, mutta se ei kuitenkaan vienyt juonesta kiinnostavuutta. Kirja sisälsi paljon internetissä ja myös kasvotusten käytyä dialogia, mikä loi tarinaan toden tuntua.
Henkilöhahmot ovat kirjassa monipuolisesti kuvattuja, ja kaikkien tärkeiden henkilöiden persoonallisuudet tulevat lukijalle hyvin selville. Kirjailija kertoo hahmojen välityksellä todenmukaisesti nykyajan nuorten ongelmista, kuten masennuksesta, yksinäisyydestä sekä oman itsensä ja seksuaalisen suuntautumisensa hyväksymisestä. Minäkertoja antaa lukijalle mahdollisuuden samaistua hahmojen rooliin ja ymmärtää heitä paremmin.
Kirja oli yleisesti ottaen ihan mukava lukukokemus: juoni oli helposti ymmärrettävä eikä se vaatinut kummempaa analysointia. Ainoan kritiikin antaisin suomenkieliselle käännökselle, joka oli useissa kohdissa hieman kompastelevaa ja vei joiltakin vitseiltä hauskuuden. Alkuperäisellä kielellään, eli englanniksi luettuna kirja olisi varmasti ollut paljon parempi, mutta myös suomenkielinen versio on lukemisen arvoinen.
John Green on suosittu nuortenkirjailija, jonka kuuluisimpia teoksia ovat Tähtiin kirjoitettu virhe (2012) ja Kaikki viimeiset sanat (2005). David Levithan on Greenin lapsuudenystävä, joka on myös kirjoittanut suosittuja nuortenkirjoja, kuten Every Day (2012). En ollut aikaisemmin lukenut kummankaan kirjailijan muita kirjoja, mutta huomasin kyllä, miksi heidän kirjansa ovat saaneet suosiota nuorten keskuudessa: he kertovat humoristisesti mutta realistisesti nuoruudesta ja siihen liittyvistä ongelmista, joihin monet nuoret ja myös aikuiset voivat samaistua.
Elizabeth Adlerin kirjan Kesä Toscanassa (2002, Gummerrus) on lukemisen arvoinen teos. Kirja kertoo newyorkilaisesta perheestä, joka lähtee elämää mullistavalla matkalle Italiaan. Minulla oli paljon odotuksia tästä kirjasta, koska olin kuullut siitä myönteisiä arviointeja.
Gemma Jericho on kiireinen yksinhuoltajaäiti, joka on omistautunut työlleen lääkärinä. Hänellä on 14-vuotias tytär Livvie, joka on kapinoiva teini. Gemman äiti Nonna on lapsena muuttanut Italiasta New Yorkiin. Nonna on saanut salaperäisen kirjeen Italiasta, jossa kerrotaan hänen saaneen perintönä hienon huvilan lapsuuden kylästään Italiasta. Tämän takia kolmikko lähtee matkalle Italiaan. Erityisesti Gemmalle New Yorkin jättäminen pitkäksi aikaa tuntuu vaikealta, ja hän suhtautuu epäilevästi äitinsä saamaan perintöön. Italiassa asiat eivät menekään aivan mutkattomasti, ja he kohtaavat siellä kiinnostavia ihmisiä.
Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt olivat tärkeitä tarinan kannalta tuoden siihen lisää mielenkiintoa. Usean henkilön elämästä kerrottiin taustatietoja. Kirjassa kertoja vaihteli minä- ja hän-kertojan välillä. Kappaleiden otsikoista käy ilmi kenen näkökulmasta tarina etenee. Vain Gemma, joka on päähenkilö, kertoo minä-muodossa. Muut henkilöt eivät jääneet päähenkilön varjoon.
Kirja oli mukaansatempaava ja helppolukuinen. Teemana oli ystävyys ja rakkaus. Pidin kirjasta, koska se sai hyvälle tuulelle. Kirjan tapahtumat ajoittuvat lämpimään kesään, ja miljöötä kuvataan kauniiksi. Sen vuoksi se oli piristävää lukemista pimeinä marraskuisina päivinä. Kirja myös aiheutti matkakuumeen Italiaan. Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät romanttisista kirjoista.
Leena Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (Teos, 2009, 312 s.) kertoo Maxista ja Isaacista, 1900-luvun alussa Saksassa syntyneistä siamilaisista kaksosista. Veljekset ovat erilaisia ulkonäöltään ja luonteeltaan, mutta heidän ruumiinsa ovat liittyneet toisiinsa kyljestä. Tultuaan leimatuksi friikeiksi ja luonnonoikuiksi ja menetettyään perheensä Max ja Isaac päätyvät esiintymään sirkuksissa ja kabareissa ympäri maailman. Teos kertoo miesten tarinan syntymästä kuolemaan, ja tutuiksi tulevat kiertävät friikkisirkukset, 1920-luvun suomalainen seurapiirielämä ja Maxin ja Isaacin kokema jaettu yksinäisyys. Juonta myös hallitsee veljesten suhde Irikseen, neuvostoliitosta Suomeen paenneeseen seurapiirinaiseen.
Teos herättää mielenkiinnon jo aiheensa takia. Siamilainen kaksosuus on yhä jokseenkin tabu, johon liittyy monia asioita, joita ei usein tulisi edes ajatelleeksi. Kuinka toiseen kaksosista vaikuttaa toisen juopottelu, ja voiko veljeksillä olla erilliset rakkauselämät? Parkkinen on värikkäästi vastannut muun muassa näihin kysymyksiin, ja useasti en voinut muuta kuin ihailla hänen mielikuvitustaan.
Juonta oli paikoin vaikea seurata, sillä tarinassa hypitään usein ajasta ja paikasta toiseen. Lopussa kaikki kuitenkin kietoutuu hienosti yhteen. Kirja piti loppuun asti otteessaan, sillä juonenkäänteet ovat yllättäviä ja on vaikea arvata, mitä veljeksille seuraavaksi tapahtuu. Parkkisen kieli on samaan aikaan sekä kaunista, että groteskia, ja vaikuttava ja paljon tunteita herättävä kuvailu piti otteessaan teoksen loppuun asti.
Maxin ja Isaacin tarina on pääasiassa tarina erilaisuudesta ja siitä, miltä tuntuu elää erilaisena muiden joukossa. Teoksesta voi löytää myös kritiikkiä sosiaalisia normeja kohtaan; Maxin ja Isaacin elämän määritteli heidän ulkomuotonsa, eivätkä he sen vuoksi saaneet samoja mahdollisuuksia kuin muut.
Teos herätti paljon ajatuksia ja sai pohtimaan, miltä tuntuisi jakaa aivan kaikki jonkun toisen kanssa. Teos oli myös historiallisesti mielenkiintoinen luettava, sillä se todellakin herätti eloon 1900-luvun alun ja sai miettimään sen ajan elämää. Nautin teoksen lukemisesta paljon, pääosin sen vaikuttavan kielen ja erikoisen tarinan vuoksi. Suosittelen teosta kaikille voimakasta lukukokemusta kaipaaville.
Gretta Curran Brownen romaani Varjoja auringossa (1999, Wsoy, 463s.) englanninkielinen alkuteos Ghosts in sunlight. Romaanissa yhdistyy trilleri ja rakkaustarina. Kirjan prologissa kuusitoistavuotias Phil on ruumishuoneella tunnistamassa äitinsä ruumista. Philin äidin tarkkaa kuolinsyytä ei vielä tässä vaiheessa kerrota. Poliisit kertovat Philille surmaajan nimen. Phil vannoo kostavansa äitinsä surmaajalle.
Kirjassa seurataan Philin elämää vuosien varrella samalla kun tämä hautoo kostoa, kerrotaan hänen vanhempiensa rakkaustarina ja sen traaginen loppu sekä hänen isoäitinsä nuoruudesta vastarintaliikkeen jäsenenä natsien miehittämän 1940-luvun Pariisissa.
Mistä tahansa on mahdollista ponnistaa huipulle. Kimi Räikkönen näytti sen meille kaikille noustessaan Formula 1 -sarjaan vähävaraisesta perheestä. Alussa varmaa oli vain se, että töitä paiskittiin päivästä toiseen huomisesta huolimatta; velkaa tuli, mutta sen ei annettu hidastaa ajamista.
Kari Hotakaisen kirjoittama elämäkerta, Tuntematon Kimi Räikkönen (2018, Siltala, 269 s.), tempaa lukijansa Räikkösen uran ja elämän pyörteisiin: Miten karting-auto vaihtui formula-autoon? Miten tuhansien velat muuttuivat miljoonien voitoksi? Miten käy, kun isän kanssa syntyy riitaa, eikä sitä enää sovita? Mitä tapahtuu, kun oma lapsi kysyy: “Missä isä on?” Kaikille tuntematon Räikkönen rikkoo illuusion puhumattomuudesta, ja päästää meidät elämäänsä omien ja lähipiirinsä kertomusten avulla.
Kirjassa on kaikkea kaikille: innokkaimmat formulafriikit saavat tietää, mitä todellisuudessa tapahtui huonosti menneen kisan aikana, kun taas formuloista vähemmän kiinnostuneet saavat aidon kosketuksen mystisen kilpa-ajajan yksityiselämään. Tämän kirjan luettuasi todella tiedät, kuka on kaikkien tuntema Kimi Räikkönen.
Oskari Saaren kirjoittama elämäkerta Aki Hintsa – Voittamisen anatomia (2015 WSOY, 315 s.) kertoo Lääkäri Aki Hintsasta, joka työskenteli F1-kuljettajien kanssa vuosia. Edesmennyt Hintsa oli menestynyt mies F1-piireissä, koska hän kehitti oman mallin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ajatteluun. Ydin Hintsan ajattelussa on ennaltaehkäisy, eli miten vammat ja sairaudet voidaan ehkäistä pienillä muutoksilla elämäntavoissa. Hän korostaakin kirjassaan pienien asioiden merkitystä ja kun niitä tekee paljon, on niiden merkitys suurempi kuin yhden ison muutoksen. Kirjassa esimerkkitapauksina ovat muun muassa Sebastian Vettel ja Kimi Räikkönen ja heille on omistettu omat luvut kirjasta. Vaikka näissä esimerkkitapauksissa lajina on formulat, voi Hintsan neuvoja ja vinkkejä käyttää ja muokata oikeastaan mihin tahansa urheilulajiin.
Voittamisen anatomia on ajaton teos, jonka lukeminen oli helppoa ja josta heräsi paljon ajatuksia liittyen omiin elämäntapoihin. Yksi esimerkki Hintsan viisauksista:”Jos ihminen nukkuu vain kuusi tuntia yössä kahden viikon ajan, hänen suorituskykynsä laskee samalle tasolle kuin jos hän olisi ollut vuorokauden nukkumatta.” Kirja on myös mielenkiintoinen, koska siinä paljastuu tapahtumia F1-kulissien takaa.
Miika Nousiaisen Maaninkavaara (2009, Otava, 351 s.) romaani kertoo Huttusten perheen arjesta tytön juoksuharrastuksen ympärillä. Perheen isä Martti on suuri kestävyysjuoksu intoilija, jolle elämä on yhtä kuin kestävyysjuoksu. Kun kirjan alussa perheen poika Jarkko katoaa laivalta palatessaan juoksukisoista, perheen muiden jäsenten on pian hyväksyttävä, että Jarkko on kuollut. Koska Martti-isä oli aikaisemmin toiminut Jarkon juoksuvalmentajana, jää hän vähän kuin tyhjän päälle Jarkon kuoltua ja alkaa masentua. Perheen Heidi-tyttö päättää elvyttää vanhan juoksuharrastuksen ja ryhtyä isänsä valmennettavaksi piristääkseen häntä. Pian Huttusten perheestä tuleekin juoksutalli jossa isä on valmentaja, tyttö juoksija ja Sirkka-äiti muonittija. Samalla kun viimeistä vuotta yläastetta käyvä Heidi harjoittelee hurjia määriä miellyttääkseen isäänsä, yrittää hän pitää yllä muutakin elämää kuten panostaa kouluun ja viettää vapaa-aikaa ystävien kanssa.
Kirja alkaa heti jännityksellä Jarkon katoamista ja koska kirja on helppolukuinen ja humoristinen liioittelun ja kärjistyksen takia, pitää sen juoni otteessaan kirjan loppuun saakka. Kirjassa liikutaan myös eri miljöissä kuten käydään pitämässä hiihtolomaviikolla juoksuleiri Maaninkavaarassa hyytävässä pakkasessa. Teoksessa kertojana toimii vuorotellen Martti ja vuorotellen Heidi, joten molempien ajatuksia tuodaan kiinnostavasti esille. Perheen isälle juoksu on melkein kuin uskonto, ja kirjassa hän pohtii ja arvostelee kriittisesti ja filosofisesti nyky-yhteiskuntaa juoksuun verraten. Hänen mielestään nyky-yhteiskunnassa on liian helppoa elää. Isän pohdiskelut ovat yllättävän kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä. Heidin ajatukset harjoittelusta ja haaveilut tulevaisuudesta tuovat mukavaa vaihtelua isän pohdiskeluihin ja tuovat hyvin esille, miltä tuntuu elää oman vanhempansa haavetta elvyttää Suomen kestävyysjuoksu taas maailmankartalle.
Kirjan edetessä tulee paljon nippelitietoa etenkin Suomen kestävyysjuoksun historiasta. Tämä voi tehdä kirjasta mielenkiintoisen urheilusta ja etenkin juoksusta kiinnostuneille. Kuitenkaan mielestäni ei vaadi erityistä kiinnostusta urheilua kohtaan tarttuakseen kirjaan, sillä kirja on kepeää, mutta samalla opettavaista luettavaa.
Luin Antti Tuiskun, Antti Aron ja Anton Vanha-Majamaan yhdessä kirjoittaman elämäkerran Antti Tapani (WSOY, 2018, 351 s.). Kirja on ollut niin suosittu, että sen ensimmäinen painos myytiin loppuun jo ennen sen julkaisua. Itse luin kirjan mielenkiinnosta julkisuuden henkilöiden elämään ja elämäkertoihin yleensä.
Kirja kertoo Antti Tuiskun elämästä poptähtenä, mutta myös ajasta ennen julkisuutta. Monet tuntevat Antti Tuiskun laulajana, mutta kirjan tarkoitus on avata lukijoille, millainen
ihminen Antti Tapani on julkisuuden ulkopuolella. Kirja kertoo millaista elämä on suurena artistina ja siitä, voiko pysyä omana itsenään ja säilyttää yksityisyytensä, jos joutuu median ja fanien piirittämäksi. Kirja on kiinnostava Antti Tuiskun faneille sekä kaikille muillekin ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita julkisuudesta sekä sen henkilöistä, mutta ennen kaikkea elämäkertakirjoista.
Kirja pohjautuu Anton Vanha-Majamaan, Antti Aron ja Antti Tuiskun käymiin keskusteluihin sekä Antin läheisten, kuten perheenjäsenten, ystävien ja levy-yhtiön tuotantotiimin haastatteluihin ja kertomuksiin. Kirja etenee Antti Tuiskun lapsuusvuosista lukioon ja Siwan kassalle sekä sieltä Idols- laulukilpailuun, josta Antin ura lähtee. Käydään läpi ylä- ja alamäkiä: median revittelyä, ivaa, epäilyä, suosion ja itsetunnon romahdusta, koulukiusaamista, vaikeita seurustelusuhteita sekä väsymystä ja sairastelua kiertueiden aika, mutta myös onnellisia hetkiä, saavutuksia ja onnistumisia elämässä.
Kirjaa lukiessa tajuaa, että kaikki julkisuuden henkilötkin ovat vain ihmisiä: inhimillisiä, erehtyväisiä ja tunteikkaita, kuten kaikki muutkin. Helposti televisiossa ja sosiaalisessa mediassa pyörivät artistit, näyttelijät, mallit ja muut julkisuuden henkilöt tuntuvat täydellisiltä ja kaukaisilta ihmisiltä ja syntyy helposti ennakkoluuloja. Kokee, että he ovat muiden yläpuolella, heillä on täydellinen elämä. Kirjan kautta ymmärsi, että todellisuudessa julkisuuden henkilöt ovat tehneet todella paljon töitä saavuttaakseen unelmansa ja että hekin kokevat onnistumisia ja epäonnistumisia elämässään.
Kirjan kautta oppi tuntemaan Antti Tuiskua ja hänen luonnettaan: hän on peräänantamaton ja erittäin voitontahtoinen eikä osaa luovuttaa. Hän tekee loppuun sen, minkä on aloittanutkin ja pettyy itseensä, jos joutuu perumaan keikkojaan stressin sairauksien pahentuessa. Töitä tehdään viimeiseen asti. Kirjan kautta osaa myös yhdistää Antin lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia hänen nykyiseen elämäntapohinsa, asenteisiinsa ja mielipiteisiinsä. Antti varttui Rovaniemellä luonnon keskellä, ja paras mahdollinen tapa levätä ja kerätä itseään on lähteä viettämään lomapäiviään Lappiin, mökille ystävien tai perheensä kanssa. Antille oma perhe on hyvin läheinen, ja hänen vanhempiensa kasvatus ja sen kautta saatu elämänkokemus näkyy hänessä.
Antti Tapani sisältää myös paljastuksia ja asioita, joista Antti ei ole aikaisemmin kertonut julkisuuteen. Hän on joutunutkin osittain kääntelemään veistä haavoissa, kun on alkanut käydä läpi asioita menneisyydestä. Kirja sisältääkin elämäkerroille tuttuun tapaan paljon jälkiviisauksia. Kirjassa tuotiin myös selkeästi Antti Tuiskun asenteita ja mielipiteitä esimerkiksi uskonnosta ja seksuaalisuudesta.
Dan Brownin Da Vinci-koodi (Doubleday, 2003, 464 s ) on mukaansatempaava trilleri, joka etenee tiheässä tempossa ratkaisten mysteereitä, mutta luoden samalla uusia. Tämä romaani ei ole suotta yksi maailman myydyimmistä kirjoista. Brown on onnistunut punomaan uskomattoman kiinnostavan juonen, jonka ansiosta kirjaa on mahdoton laskea käsistään (tai ainakaan mielestään), kun sen on kerran avannut. Kirja on täydellinen mysteereitä, historiaa, dekkareita ja aivojumppaa rakastaville. Brown on luonut vastustamattoman yhdistelmän käyttäen hyväkseen kiinnostavia historiallisia faktoja, salaseuroja, taidetta ja kulttuuria. Perinteisen dekkarin romanttiset ominaisuudet tekevät kirjasta viihdyttävää luettavaa pimeinä syysiltoina.
Teoksen päähenkilö on uskontosymbologian professori Robert Langdon, joka saa tehtäväkseen yhdessä kryptografi Sophie Neveun kanssa auttaa selvittämään Pariisin Louvressa tapahtuneen murhan. Juoni alkaa edetä vauhdikkaasti tuoden lukijalle hämmästyttäviä paljastuksia ja juonenkäänteitä toinen toisensa perään. Vuosituhansia punoutunut salaisuuksien ja kätkeytyneiden viestien verkko alkaa paljastua Langdonille. Valkenee pian, että kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin yhden ihmisen murhasta. Langdon on pian itsekin osa sykettä nostattavaa seikkailua, kun hän joutuu pakenemaan Neveun kanssa Ranskan poliisia. Kaiken kuuluisista maalauksista kuolleenmeren kääröihin epäillään kätkevän salaisia viestejä ja viittauksia. Ne ovat osa jotain isompaa, merkittävämpää kuviota, joka taatusti saa lukijan epäilemään kaikkea, mitä hän on historiankirjoista oppinut.
Da Vinci-koodin juonenkäänteet ja ratkaisut ovat yllättäviä sekä odottamattomia. Ne avaavat mielen asioille, joita ei ole koskaan edes tullut miettineeksi. Oletko sinä koskaan epäillyt mitä salaisia viittauksia Leonardo Da Vincin maalaukset sisältävät?
Miika Nousiaisen kirjoittama Metsäjätti (Otava, 2011, s. 286) on saanut paljon huomiota ja hyvää arvostelua lehdissä, kuin sosiaalisessa mediassakin. Kirja oltiin äänestetty 32. parhaaksi romaaniksi, joka on tullut 2000- luvulla.
Romaani kertoo Törmälä nimisestä kylästä ja sen asukkaista. Tarinassa on kaksi päähenkilöä, Pasi Kauppi ja Janne Lahti, joiden näkökulmista tarinaa kerrotaan. Törmälä on pieni kylä, jonka suurin työpaikka vaneritehdas. Pasi Kauppi on työtä tekevä mies Metsä Group- nimisessä yhtiössä ja Janne Lahti on Pasin lapsuudenystävä ja töissä vaneritehtaalla. Pasi lähetetään tehtaalle johtamaan yt-neuvotteluja.
Teos kuvailee Törmälää ankeaksi ja todella värittömäksi paikaksi. Kuitenkin heti ensimmäisellä sivulla tulee esille huumoria, kun kirja alkaa sanoilla ‘’ Black Sabbath is best, Dingo painu vittuun!’’. Kritiikkiäkin kirjassa esiintyy aika paljonkin ja aika liioiteltuna, kun puhutaan esim. Törmäläisten lapsuudesta, joka on kuulemma koostunut enimmäkseen alkoholismista.
Tarina on loistava ja Nousiainen on tehnyt hahmoista hyvin samanlaisia verrattuna nykypäivän ihmisiin ja heidän elämän tilanteisiin, jotta lukijat voisivat samaistua. Oman lukukokemuksen perusteella voin sanoa, että kirja oli loistava. Tämä kirja oli yksi kiinnostavimmista kirjoista, joita olen lukenut äidinkielen kursseilla ja voin hyvillä mielin suositella tätä kaikille.
Luin Aldous Huxleyn dystopia-teoksen Uljas uusi maailma (1932, Tammi, 261 s.), jonka tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden Lontooseen, yhteiskuntaan, jossa ihmiset oloutetaan ennaltamäärättyyn elämään. Teos käsittelee elämää, jota eletään vuonna 632 jälkeen Herra Fordin, mutta keskittyy nuoren Bertrandin ja Leninan tarinaan, jotka matkustavat Meksikoon näkemään ‘villejä’, jotka elävät irrallaan Fordin yhteiskunnasta.
“Yhteisyys, Samuus, Lujuus”, kuuluu uljaan uuden maailman tunnuslause. Lause tulee selvästi ilmi tarinan edetessä: ihmiset ovat orjuutettu elämään elämää, josta he eivät ole itse päättäneet, mutta josta he nauttivat, sillä eivät tiedä paremmasta. Hypnopediset, eli unen aikana syötetyt ajatusmallit takaavat, että yksilö on tyytyväinen juuri siihen, millaiseksi hänet putkessa on sikiönä kehitetty, ja että hän sopeutuu työhön, joka hänelle osoitetaan. Yksilö ei koe olevansa vähempiarvoinen, vaikka syntyykin gamma-miinukseksi, eikä alfaksi. Kaikki ajavat yhteisön etua ja työskentelevät yhteisön vuoksi. Samaa yksilöä esiintyy monia kymmeniä ja jopa satoja identtisiä kappaleita, joka edistää yhteisön lujuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. ‘Äiti’ ja ‘perhe’ ovat kirosanan kaltaisia käsitteitä, joista ei tule edes vitsailla.
Teoksen tarina paljastaa, mitä tapahtuu, kun yksilö ei kuljekaan valtavirran mukana, ja miksi se on erityisen vaarallista ja paheksuttavaa. Romaanin esittämä yhteiskunta on pelottava kauhukuva, joka saa ihon väreilemään yhä enemmän sitä mukaa, mitä enemmän merkkejä tällaisen tulevaisuudenkuvan toteutumisesta huomaa ilmenevän jo nyt. Teoksen ihmiset käyttävät soma-ainetta rentoutuakseen ja unohtaakseen huolet, mikä on verrattavissa nykyajan alkoholin ja lukuisten muiden päihteiden käyttöön. Elämästä tehdään yksilöille mahdollisimman mukavaa ja helppoa, eikä hillitty elämä kuulosta Fordin ajan ihmiselle ollenkaan järkiperäiseltä. Ihmisestä on tehty itseriittoinen, eikä jumalaa tarvita, sillä kaikki ihmisen tarpeet ovat täytettävissä ‘tässä ja nyt’. Sivistys on korkeasti arvostettua, mutta vain siinä määrin, että se tukee sen ajan yhteiskuntamallia; lähes kaikki kirjat ovat kielletty, eikä yksinoloa tai itsenäisiin harrastuksiin kannusteta.
Uljas uusi maailma on ajatuksia herättävä teos. Tapa, jolla Huxley on kuvannut yhteiskunnan toimintaa saa pohtimaan, olisiko itse kunkin hyvä ottaa askel taaksepäin nyky-yhteiskunnasta, ja miettiä, onko kaikki sen tarjoama kannattavaa vain ottaa ja hyväksyä. Vaikka Fordin ajan maailma tuntuukin samalla kaukaahaetulta ja epärealistiselta, on jo meidän aikanamme elintärkeää pohtia tarkkaan askeleita, joita yhdessä otamme.
Minä luin Mikael Niemen kirjoittaman kirjan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (2000, Like, 267 s.). Se on saanut suurta suosiota erityisesti pohjoismaissa ja on tärkeä osa myös Tornion kulttuuria, sillä sen tapahtumat sijoittuvat Pajalaan. Kirja puhutaan myös lestadiolaisuudesta, joka sijoittuu eniten Pohjois-Ruotsiin-ja -Suomeen.
Kirja kertoo Pajalassa asuvasta Matista ja hänen elämän vaiheistaan. Kirjassa Matti elää nuorena Pajalassa ja oppii koko ajan uusia asioita elämästä kasvaessa. Hän tapaa Niilan, vahvasti lestadiolaisen nuoren. Hänen kanssaan kummankin kiinnostus kohdistuu musiikkiin ja myöhemmin heidän saadessaan uuden musiikinopettajan he pystyvät perustamaan bändin.
Matin elämä on värikäs kirjassa, joten kirjaa on mukava ja hauska lukea, sillä monessa kohtaa kirjaa tapahtuu jotain humoristista. Myös se kun Matti kasvaa kirjaa mennessä eteenpäin huomaa miten hänen näkökulmansa elämään muuttuu. Lukioarvosanaksi antaisin kirjalle 9, koska sitä oli hauska ja mukava lukea.
Avioliitto sekä perhe-elämä ovat jokaiselle haasteita, mutta kun perheeseen syntyy joka vuosi uusi vauva, ovat haasteet moninkertaisia. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013, Gummerus, 281 s.) on mukaansatempaava rakkausromaani kahdesta vanhoillislestadiolaisesta nuoresta, jotka yrittävät parhaansa mukaan onnistua sekä vanhempina että uskovaisina.
Tarinan päähenkilöt, Vilja ja Aleksi, rakastuvat opiskeluaikoina ja menevät myöhemmin naimisiin. Molemmat haluavat lapsia, mutta päällimmäisenä ajatuksena on kuitenkin aluksi elämästä ja tuoreesta rakkaudesta nauttiminen. Nuoripari huomaa kuitenkin pian, ettei elämä aina menekään täysin suunnitelmien mukaan, kun melkein heti häiden jälkeen alkaa Viljan jatkuva raskauksien kierre.
Rauhalan teos on kaikin puolin onnistunut, kauniisti kirjoitettu ja koskettava kokonaisuus. Rauhala kuvaa haikeasti, kuinka Vilja joutuu jättämään nuoruuden taakseen liian aikaisin ryhtyäkseen äidiksi. Vilja on henkisesti täysin loppu, sillä neljä alle kouluikäistä lasta, yksi keskenmeno ja kaksosten odottaminen ovat sekä fyysisesti että henkisesti liian raskasta. Vaikka Vilja on aina ennen voinut luottaa uskoonsa, joutuu hän nyt kyseenalaistamaan, ovatko vaatimukset liian kovat.
Taivaslaulu on näkökulmia avaava, paikoittain jopa runollinen teos, joka kuvaa kauniisti rakkauden selviytymistä sekä hyvässä että pahassa. Rauhala avaa lestadiolaisuuden maailmaa ja pyrkii kriittisesti tutkimaan kauan askarruttaneita kysymyksiä. Viljan ja Aleksin rakkaustarina poikkeaa valtavirrasta ja jättää lukijan pohtimaan elämän erilaisia arvoja ja asenteita. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat oppia ymmärtämään maailmaa monesta näkökulmasta.
Clare Mackintoshin romaani Annoin sinun mennä (2014, Gummerus, 414 s.) kertoo tarinan traagisesta onnettomuudesta, jossa viisivuotias Jacob jää auton alle ja autonkuljettaja pakenee paikalta. Kirjaa kerrotaan vuorotellen onnettomuutta tutkivan poliisipäällikkö Ray Stevensin ja onnettomuudessa osallisena olleen Jenna Grayn näkökulmista. Kirjan toisessa osassa kirjaan tulee mukaan vielä Jennan entisen aviomiehen Ianin näkökulma. Ray Stevensin tarinassa seurataan hänen työtään poliisina ja myös hänen perhe-elämäänsä. Kirjan päähenkilö on kuitenkin Jenna Gray. Hän haluaa paeta kotiaan joka muistuttaa häntä onnettomuudesta, joten hän kenellekään kertomatta muuttaa Walesin syrjäkylään pieneen mökkiin asumaan. Kirjan ensimmäinen osa päättyy ja toinen alkaa, kun Ray saa vihdoin selville Jacobin murhaajan.
Tämän kirjan ehdottomasti paras osa oli kirjan puolivälissä tuleva juonenkäänne, joka kääntää koko juonen ylösalaisin. Koko kirjan ensimmäinen puolikas lukija saadaan uskomaan Jennasta jotain aivan muuta kuin hän todellisuudessa on. Kirjan ensimmäinen osa oli mielestäni hiukan hidastempoinen, ainakin Jennan tarinan osalta. Kirjan toinen osa kuitenkin tuo mukaan uusia näkökulmia ja haastaa lukijan arvioimaan kaiken lukemansa uudelleen. Pidin kirjasta, koska se oli jännittävä, ja Jacobin murhaajan henkilöllisyyden mysteeri teki kirjasta varsinkin loppua kohden hyvin mukaansatempaavan. Suosittelen kirjaa kaikille rikosromaanien ystäville.
Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus (2008, WSOY, 380 s.) on Suomen kirjallisuuden yksi suurimmista teoksista. Se on voittanut Finlandia palkinnon sekä lukuisia muita palkintoja ja aivan syystä. Puhdistus on mukaansatempaava romaani Viron historiasta ja itsenäistymisestä.
Aliide Truu löytää pihaltaan tajuttoman Zaran. Zara on 20-vuotias ja hän pakenee väkivaltaista miestään. Puhdistus kertoo Aliiden sekä Zaran haastavasta nuoruudesta. Aliiden anteeksiantamattomista teoista, joita hän yrittää salata sekä hänen kateudesta siskoaan kohtaan. Aliide ja Zara ovat kaksi naista täysin eri maailmoista ja silti heidän elämänsä muistuttavat yllättävän paljon toisiaan. Aliide pelastaa Zaran ja ottaa hänet kotiinsa. Aliide pyrkii sitä kautta sovittamaan nuoruuden syntejään, mutta riittääkö sekään?
Romaanissa kerrotaan molempien naisten tarinaa vuorotellen. Välillä ollaan Viron sotatantereilla tai Berliinin kapakoissa. Puhdistus on kertomus petoksesta, valheesta ja selviytymisestä keinolla millä hyvänsä.
Oksanen on kirjoittanut kirjan naisten näkökulmasta historiaan. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Romaani voi olla välillä ahdistavaa luettavaa, mutta se on toisaalta sen tarkoitus; herätellä lukijaa ja saada hänet ymmärtämään sen aikaista todellisuutta.
Pidin kirjasta paljon ja suosittelen sen lukemista. Puhdistus on kiehtova sekä kiinnostusta herättävä romaani. Mielenkiintoiset henkilöt ja yllättävät juonenkäänteet houkuttelevat lukijaa lukemaan lisää.
Vanha tuittupäinen mielensäpahoittaja palaa Tuomas Kyrön romaanissa Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY, 2014, 252 s.). Hommat on tehty ja elämä on menettänyt tarkoituksensa. Mielensäpahoittaja alkaa järjestää hautajaisiinsa liittyviä asioita. Hän kirjoittaa testamenttinsa ja alkaa nikkaroimaan itselleen arkkua. Samalla hän muistelee elämänsä kohokohtia ja muutamaa virhettäkin. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun hänen luokseen muuttaa nuorempaa sukupolvea edustava tyttö joka tuo mukanaan hipaisupuhelimen, sylitelevision ja tarkoituksen mielensäpahoittajan elämälle.
Kyrö nostaa esille epäkohtia yhteiskunnassa ja nykykulttuurissa mielensäpahoittajan kautta niitä liioitellen. Vanhemmat lukijat voivat varmasti samaistua vanhan miehen ajatuksiin monestakin asiasta, ja nuoremmat taas saavat hieman erilaista perspektiiviä elämän arkisiin asioihin.
Tuomas Kyrö osaa tuttuun tapaansa leikitellä suomen kielellä tehden lukukokemuksesta miellyttävän. Teksti on sopivan humoristista, joka saa jokaisen suupielet ainakin hieman hymyilemään ilman aiheen vakavuuden pilaamista. Kirja osaa myöskin olla koskettava; etenkin loppua kohden. Kirja sai ainakin minut miettimään elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka asioita ei kannata jättää roikkumaan vaan tehdä asiat kunnolla loppuun.
Voin suositella kirjaa jokaiselle, tosin kehottaisin lukemaan ensimmäisen Mielensäpahoittaja-teoksen ensin, jotta tämän kirjan sisältöön on alusta asti helpompi tarttua. Kirjan helppolukuisuus, mukavat ja todenmukaiset hahmot ja mielenkiintoinen aihe saavat lukemiseen käytetyn ajan kulumaan yllättävänkin nopeasti.
Toisen maailmansodan aikaisen keskitys- ja tuhoamisleirin Auschwitzin päällikkönä tunnettu Rudolf Höss tuomittiin kuolemaan samaisen leirin krematorion edessä vuonna 1947. Kuukausia aiemmin Höss kirjoitti muistiinpanoja elämästään, jotka myöhemmin koottiin kokonaiseksi romaaniksi: Auschwitzin komendantti (Tammi, 2008, 220 s.), jota on myöhemmin käytetty todistuskappaleena tutkittaessa tuon aikaisia tapahtumia.
Kirjaa on pidetty yhtenä järkyttävimmistä dokumenteista. Höss kuvaa muistelmissaan paljon sellaista, josta ei ole ennen puhuttu tai tiedetty sekä kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti keskitysleirien elämää ja tapahtumia. Kirja on kirjoitettu kylmänviileästi vain kertoen tosiasiat vailla tunnetta tai katumusta.
Ei ole ihme, että kirja on järkyttänyt monia, sillä sen sisältämät raakuudet saivat jälleen pohtimaan ihmisyyttä ja sitä, kuinka joku voi kohdella muita noin julmasti. Auschwitzin komendantti kertoo kaikesta siitä, mitä esimerkiksi dokumenttielokuvat eivät sisällä, kuten kuinka vangit turvautuivat kannibalismiin tai kuinka ihmiset kääntyivät toisiaan vastaan pysyäkseen hengissä piikkilankojen ja vartijoiden keskellä.
Nämä sivut sisältävät paljon sellaista, joka herättää paljon tunteita, pääosin surua ja kauhistusta. Teos on pysäyttävä ja siksi suosittelen sen lukemista etenkin, jos toinen maailmansota aiheena kiinnostaa. Kirja todella kertoo enemmän kuin monet muut dokumentit ja siitä saa todellisen käsityksen aiheesta. Vaikka positiivisuus on teoksesta kaukana, on teos ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Luin Anna-Leena Härkösen kirjan “Ihana nähä! ja muita kirjoituksia” (Otava, 2015, 173 sivua). Kirjassa Härkönen kertoo, humoristisella tavalla, omia muistoja matkoistaan ja kokemuksistaan sekä paljastaa lukijalle yllättäviä puolia itsestään. Tämä huvittava kolumnikokoelma on muodostettu Härkösen aiemmin kirjoitetuista teksteistä, jotka on julkaistu Anna-lehdessä ja Helsingin Sanomissa.
Kirjassa tuotiin hyvin esille esimerkkien ja omien kokemuksien kautta suomalaista kulttuuria. Esimerkiksi Härkönen kommentoi kirjassaan sitä, että juovatko suomalaiset liikaa, ovatko suomalaiset kateellisia, onko suomessa tyly palvelukulttuuri ja osaavatko suomalaiset pukeutua. Kirjasta jäi yksi katkelma mieleen, joka sai minut ajattelemaan suomalaista synkkyyttä toiselta kannalta: “Entä suomalaisten synkkämielisyys? Ruotsalaisiin verrattuna olemme tietysti pessimistisiä emmekä niin ruskettuneita. Toisaalta juuri elämänilonsa takia ruotsalaiset eivät osaa tehdä hyvää sketsiviihdettä. Me suomalaiset olemme pimeyden ytimessä ja pystymme sen takia naurattamaan muita.”
“Ihana nähä! ja muita kirjoituksia” -kirja oli todella helppolukuista ja kappaleet olivat sopivan pituisia. Kirja oli myös sopivan pitkä, koska sen pystyi lukemaan päivässä. Se sai ainakin minut pohtimaan vähän syvällisemmin esimerkiksi suomalaista kulttuuria ja matkustamista. Suosittelen kirjaa niille, jotka haluaa jotakin leppoisaa ajanvietettä ja mukavaa luettavaa.
Koko Hubaran Ruskeat Tytöt (2017, Like, s. 238) on esseekokoelma, joka kertoo naisten asemasta ja maahanmuuttajuudesta. Kirjassa nostetaan esille myös monia muita nyky-yhteiskunnassa pinnalla olevia asioita, kuten kolorismi, feminismi ja rasismi.
Minkälaista on olla ruskea tyttö Suomessa? Tähän kysymykseen Hubara vastaa kirjassaan monipuolisesti ja intensiivisesti. Hän ei kaunistele suomalaisten käytöstä maahanmuuttajia ja monikulttuurisia ihmisiä kohtaan, mutta ei myöskään hauku heitä. Hän haluaa kertoa asiat juuri sellaisenaan kuin hän on ne itse kokenut.
Hubara kertoo omasta perheestään paljon, ja siitä miten perhe on vaikuttanut, minkälainen hänestä on muovautunut. Kasvaminen Suomessa ei aina ollut Hubaralle ruusuilla tanssimista, ja joskus on itkukin tullut niistä sanoista, mitä hänelle on sanottu kaduilla ja busseissa. Vaikeuksien yli hänet on auttanut musiikki, perhe ja hänen oma bloginsa.
Kirjan tekstit perustuvat suurelta osin Hubaran kirjoittamaan blogiin Ruskeat Tytöt. Vaikka kirja on tarkoitettu luettavaksi ruskeille tytöille, on se silti silmiä avaava ja mielenkiintoinen kirja lukea. Kirjan kieli on hieman vaikealukuista, sillä lauserakenteet ovat outoja, mutta silti ne sopivat kirjan kokonaiskuvaan hyvin. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat vähänkään kiinnostuneita maahanmuuttajien elämästä kotimaassamme Suomessa.
Rosa Liksomin (Anni Ylävaara, taiteilija) kirjoittama novellikokoelma Yhden yön pysäkki (Best seller, 1985, WSOY) vie lukijansa matkalle, jossa pyöritään ympäri Helsinkiä, kurkataan eri kulttuureihin Euroopassa ja kuullaan tarinoita Suomen Lapista.
Teoksen novellit jaetaan neljään suurempaan kategoriaan niiden tapahtumapaikan mukaan:
“Steissi, kaivopiha, steissi” pitää sisällään ensimmäiset yhdeksän novellia, joiden tapahtumapaikkana on Helsinki. Näiden novellien yhdistäviä tekijöitä ovat: Stadin slangi, kirosanat ja rivot viittaukset. Novellien keskiössä näkyy päihteiden käyttö ja sen vaikutus nuorisoon, teiniraskaus, köyhyys ja väkivalta.
Toisen kategorian novellit sijoittuvat eri kaupunkeihin ympäri Euroopan ja se on otsikoitu nimellä: “Euroopan eteisaula”. Näissä novelleissa teema on perinteisten arvojen haastaminen. Esimerkiksi, homoseksuaalisuus ja naisen asema eri kulttuureissa laitetaan suurennuslasin alle. Rakkaus eri muodoissa on näiden seitsemän novellin yhteinen tekijä.
Kolmas kategoria vie meidät Suomen Lappiin otsikolla: “67 astetta pohjoista leveyttä” ja hemmottelee lukijaa Lapin murteella seitsemän novellin ajan. Novellit ovat melko synkkiä ja raakoja, mutta niissä korostuu perheen ja yhteisöllisyyden tärkeys. Aiheina novelleissa on kuolema, itsemurha, huono itsetunto ja alkoholi.
“Neljä variaatiota” on viimeisen kategorian otsikko ja siihen sisältyyt neljä novellia, joita yhdistää eroottisuus ja rajojen rikkominen. Novellien seksuaalisuuteen painottuneet aiheet ja Liksomin todentuntuinen kuvailu saa lukijan samalla kauhistumaan ja ihastumaan.
Liksomin teos on lukijan unelma ja painajainen samoissa kansissa. Novellit kertovat oikeista jokapäiväisistä asioista, joita ei ole kaunisteltu mitenkään. Teoksen novellit käsittelevät aiheita, jotka saavat ihmisissä aikaan hyvin ristiriitaisia tunteita, jotkut jopa vihaa ja inhoa. Joitain teoksen aiheita voisi jopa luokitella tabuiksi. Kuvaileva, todentuntuinen kieli yhdistyy kaikissa novelleissa ja auttaa hahmottamaan eri tilanteita. Kirjaa luettaessa pääsee itsekin mukaan seuraamaan novellien tapahtumia ja kokemaan elämää yhteiskunnan normien rajalta.
Tieteen akateemikon Väinö Linnan kirjoittama romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla (1959,1960 ja 1962) ei varmasti enää paljoa esittelyjä kaipaa. Suomalainen klassikkotrilogia, josta miltei jokainen suomalainen on kuullut sanat: “Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.” Ajattelin täyttää aukon yleissivistyksessäni, ja luin ensimmäisen osan äidinkielen viidennellä kurssilla, kunnes nyt oli toisen osan vuoro.
Linna kirjoittaa taitavasti kuvitteellisen Koskelan suvun elämää 1880-luvulta 1950-luvulle. Suomen yhteiskunnan mielenkiintoiset muutokset tulevat kyseisellä aikavälillä konkreettisemmaksi. Trilogiaa onkin kehuttu, että se on tuonut muutoin tabun aiheen, suomen sisällissodan yleiseen keskusteluun. Tämä on keskeisin aihe toisessa osassa.
Henkilöhahmot ovat niin hyvin kuvailtu, että ne nostavat tunteita pintaan. Suomalaisina samaistuttavia piirteitä löydämme helposti. Joidenkin henkilöiden piirteet alkavat lukijaa ärsyttämään, kuten arkielämässäkin. Jussi ja Alma Koskelan poika Akseli syntyy 26. maaliskuuta 1887. Hän pysyy tarinan matkassa kaikki kolme osaa. Lukijana on mukava seurata hänen kasvua. Isänsä Jussi opettaa hänet kovaan työntekoon. Uutterasta työmiehestä tulee työväentalon järjestysmies. Politiikka on hänen sydämen asiansa siihen saakka, kunnes hän joutuu kärsimään vankeusrangaistuksen puolueensa toilailuista. Hänestä tulee iän myötä maltillisempi perheen isä, joka ajattelee aina perheen parasta.
Kannustan lukemaan kyseisen trilogian etenkin, jos kiinnostaa Suomen historia. Mielekkäämpää on opiskella historiaa henkilöhahmojen kautta, kuin teoreettisesti oppikirjasta. Samaistuttavat henkilöhahmot tuovat historian lukemiseen ainutlaatuisen tunnelatauksen!
Kirjailija Neil deGrasse Tyson on vuonna 1958 syntynyt yhdysvaltalainen astrofyysikko. Tyson on kirjoittanut useita tietokirjoja tieteenalaansa liittyen, mutta Tähtitiedettä Kiireisille on hieman erilainen. Kuten nimestä voi päätellä, kirja ei ole täynnä kankeaa tietotekstiä, vaan auttaa kiinnostuneita raapaisemaan pintaa tähtitieteen maailmaan.
Kirja todella on nimensä arvoinen. Tähtitiede ja universumi ovat houkutelleet minua pitkään, mutta löysin itsestäni hyvin vähän motivaatiota ryhtyä tutkimaan tätä massiivista kokonaisuutta tietotekstien pohjalta. Tämän teoksen nähtyäni minun oli pakko lukea se, sillä se vaikutti täydelliseltä oikotieltä tähtitieteen maailmaan. Kahlasin kirjan lävitse yhdeltä istumalta, sitten uudestaan hiljalleen ja ajatuksen kanssa. Toisen lukukerran aikana sisältö tarttui päähäni paremmin ja kohensi kiinnostustani tähtitieteeseen entisestään.
Kirjan helppo lähestyttävyys ja deGrasse Tysonin tyyli kirjoittaa tekee teoksesta sellaisen, joka kaikkien tulisi lukea. Jokainen kirjan luku on alunperin julkaistu yksittäisenä esseenä Natural History -lehdessä aikavälillä 1997-2007, joten voit itse valita kiinnostaako sinua lukea enemmän alkuräjähdyksestä vai kenties pimeästä aineesta. Kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy myös tietokirjoille tyypillinen hakemisto, josta voit löytää juuri sinua kiinnostavan aiheen.
Itse deGrasse Tysonin mukaansavievän tekstin lisäksi kirjan suomennokseen on lisätty avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan esipuhe. Valtaoja tuo lukijalle tekstistä esimakua sekä omaa näkemystään kirjaan ja tähtitieteeseen. Kirjan luettuani voin kaikin puolin suositella sitä kenelle tahansa, joka on edes joskus kyseenalaistanut olemassaoloaan tai universumin saloja. Teos ei pyri tekemään lukijasta avaruustieteen ammattilaista, vaan ruokkimaan halua oppia lisää. Tavoite on kohdallani saavutettu.
Harper Leen klassikkoromaani Kuin surmaisi satakielen (1960, eng. To Kill a Mockingbird) on tarina kasvamisesta ahdasmielisessä pikkukaupungissa 1930-luvun Yhdysvalloissa. Rotusorto on arkipäivää Scoutille ja Jemille, joiden hyväsydämiselle ja korkean moraalin omaavalle isälle, asianajaja Atticus Finchille, tulee tehtäväksi puolustaa tummaihoista miestä oikeudenkäynnissä. Kun valkoinen mies Bob Ewell, syyttää mustaa miestä tyttärensä raiskauksesta, kaupunkilaisten moraali joutuu tiukalle koetukselle. Yleinen ilmapiiri on niin rasistinen ja epätasa-arvoinen, etteivät avarakatseisimmatkaan ihmiset uskalla asettua herra Ewelliä vastaan.
Atticus tekee kaikkensa puolustaakseen syytöntä miestä, mutta kaupunki näyttää todelliset värinsä hyvin pian. Tavallisista kasvamisen vaikeuksista kärsivät Jem ja Scout saavat osakseen myös pilkkaa, uhkailua ja syrjintää. Se haastaa heidät monella eri tasolla. Kirjassa on monia aikaansa edellä olevia mielenkiintoisia henkilöitä, joilta Jem ja Scout omaksuvat erilaisia tapoja ja ajatuksia. Suurin esikuva heille on kuitenkin oma isä.
Kerronta on suhteellisen koristelematonta ja helppoa ja jättää hyvin tilaa mielikuvitukselle. Kirja pitää otteessaan ensimmäiseltä sivulta aivan loppuun asti. Lee on mielestäni onnistunut luomaan syvällisen ja tunteellisen kirjan ilman turhia pröystäilyjä. Kirjan nimen merkityksen tajuaminen oli silmiä avaava kokemus.
Löysin teoksen sivustolta, jolle oli listattu kirjoja, jotka kaikkien pitäisi lukea ennen kuolemista. Olen sivuston kanssa samaa mieltä: suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille. Kirja oli koskettava ja mielenkiintoinen. Omaa lukukokemustani paransi vielä se, että pystyin samaistumaan kirjan päähenkilöön, Scoutiin. Meistä jokainen voisi oppia kirjan sanomasta jotain: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia.
William Shakespeare näytelmässään Julius Caesar (1599, Tammi, 87 s.) käsittelee yhtä kaikkien aikojen tunnetuimmista petoksista. Kirja avaa lukijalle, mitä muutakin Caesarin murhaan liittyi kuin “sinäkin, Brutukseni.” Teoksen näytelmämuoto luo vastapainoa vanhalle ja osittain vaikeaselkoiselle tekstille.
Tarina lähtee heti käyntiin juonittelulla, kun Cassius houkuttelee Brutuksen mukaan murha-aikeisiinsa koskien Rooman valtiasta, Julius Caesaria. Cassius hoitaa salaliittolaisten keräämisen sillä välin kun Brutus kamppailee omantuntonsa ja oikeudentajunsa kanssa. Kirjassa toistuvia teemoja ovat petos, epäluulot ja yhteiskunnan edut.
Valitsin teoksen luettavaksi, koska se on klassikko, jonka lukemista olen harkinnut pitkään. Teoksessa oli paljon henkilöhahmoja, mikä saattaa hämmentää lukijaa. Onneksi hahmoja kuolee kuin kärpäsiä läpi kirjan, niin lukijan ei tarvitse joka ikistä nimeä muistaa. Kun aloitin lukemisen, jouduin ahmimaan koko teoksen kerralla. Outoihin puheenparsiin ja vanhanaikaisiin sanavalintoihin tottui nopeasti ja teos oli loppujen lopuksi todella miellyttävä lukea. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa klassikot, Rooman valtakunta tai vaikka kaverinsa puukottaminen.
Lahtelaisen urheilutoimittajan sekä entisen jääkiekkomaalivahdin Marko Lempisen kirjoittama Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina (2017, Otava, 325 s.) on rehellinen elämäkerta Jantusen tiestä suomalaiseksi huippukiekkoilijaksi, joka kärsi päihde- ja velkaongelmista. Marko “Jarna” Jantunen tunnetaankin kiekkopiireissä taitojensa lisäksi myös hänen elämäntyylistään. Hän eli kuten rokkitähti. Viinaa, naisia, huumeita sekä rahaa.
Vaikka Jantunen eli kuten rokkitähti, osasi hän kuitenkin pelata jääkiekkoa. Kirjassa Jantunen itse, hänen ystäviään sekä muita henkilöitä rehellisesti kertovat kuinka Jantunen kärsi päihdeongelmasta jo pelaajana. Mutta peliuran jälkeen ne vaikeudet vasta alkoivatkin – huumeongelmat, velkakierre sekä pelko omasta hengestä.
Jantunen on voittaja luonteeltaan aivan kuten urheilijan pitääkin olla. Raitistuminen on ehkä hänen elämänsä tärkein voitto. Raitistumisen jälkeen hän on käynyt puhumassa kouluilla sekä erilaisissa seminaareissa päihteistä ja niiden vaaroista.
Valitsin teoksen luettavaksi, koska jääkiekko lajina kiinnostaa minua sekä elämäkerrat ovat erilaista lukemista muuhun kirjallisuuteen verrattuna. Teoksen valintaan vaikutti myös se, että teos kertoo tunnetusta suomalaisesta jääkiekkoilijasta, jolla oli päihdeongelmia peliuralla sekä sen jälkeen. Lukukokemuksena teos oli hyvä.
Läpi helvetin on tarkoitettu lukijalle, jota kiinnostaa urheilu, päihteistä selviäminen, elämästä selviytyminen sekä elämäkerrat. Teoksen tyyli on traagista ja jossain määrin ehkä ahdistavaa, mutta se johtuu täysin aiheesta. Tarinaan on myös sekoitettu ajoittain huumoria, mikä ei tee lukemisesta liian synkkää.
Oletko aina ihmetellyt, miksi ympäristösi vaikuttaa koostuvan pelkistä idiooteista? Tai onko joku joskus haukkunut sinua idiootiksi? Thomas Eriksonin teos Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (2014, Atena, 314 s.) avaa tätä ongelmaa. Kyse on yksinkertaisesti erilaisista käyttäytymismalleista. Mallit selitetään selkeästi neljän värin avulla: punainen, keltainen, vihreä ja sininen.
Käyttäytymismalleja tarkastellaan monista eri näkökulmista. Mitkä ovat värien vahvuudet ja heikkoudet? Miten sopeutua erilaisten ihmisten joukkoon? Ketkä toimivat hyvin yhdessä ja keiden välillä syntyy helposti konflikteja? Miten antaa kritiikkiä ja tämän jälkeen käsittää toisen mahdollista raivoa? Millaista muiden elekieli sekä kirjallinen kanssakäyminen on?
Oletko hallitseva punainen, innostava keltainen, vakaa vihreä tai analyyttinen sininen? Kuka sinä olet vai oletko kenties sekoitus useampaa väriä? Entäpä rasittava kollegasi? Mikä on selitys hänen välillä jopa idioottimaiseen käytökseen? Lue kirja ja ota selvää!
“En aio kuvailla miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta.”
R.J. Palacion romaani Ihme (2012, Wsoy, 336s.) on koskettava tarina ennakkoluulojen kohtaamisesta. August Pullman on ulkomuodostaan huolimatta ihan tavallinen nuori. Hänen kasvonsa ovat pahasti epämuodostuneet harvinaisen geenivirheen vuoksi. Sosiaalinen kanssakäynti on Augustille haastavaa. Hän on tottunut siihen, että ihmiset kääntyvät katsomaan ja supattelevat käsiensä takana. Sellaista Auggien elämä on aina ollut. Lukuisten leikkausten vuoksi August on käynyt kotikoulua äitinsä opetuksessa. Nyt hänen on kuitenkin aika siirtyä julkiseen yläkouluun.
Nykyään erilaisuutta pidetään jokseenkin paheellisena. Romaanissa käsitellään Augustin poikkeavuutta useista eri näkökulmista, mikä avaa lukijalle myös ihmisten erilaista ajatusmaailmaa. Jotkut kykenevät näkemään pintaa syvemmälle, mutta valitettavan moni näkee vain Augustin ulkomuodon. Tarina kertoo, kuinka August sopeutuu uuteen kouluympäristöönsä ja kuinka erilainen ulkomuoto ei loppupeleissä olekaan niin iso asia. Jos ihminen on kaunis ulkoa, ei se välttämättä tarkoita että olisi kaunis myös sisältä. Sama pätee myös vastakkaiseen suuntaan.
Romaani on hyvä lukukokemus kaikille nuorille. Tarina tuo kaikki tärkeät teemat esiin. Siitä välittyvä perheen ja ystävien rakkaus ja hyväksyntä saa lukijan väkisinkin hyvälle tuulelle. Tarina on myös opetus siitä, että aina lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Erilaisuus on rikkaus, jota meidän tulisi vaalia.
Henkäys on ilmaa vain ( 2016, Bazar, 206s) on Paul Kalanithin kirjoittama teos omasta elämästään. Paul on 36-vuotias neurokirurgi, joka on valmistumassa kymmenen vuoden erikoistumisvaiheen jälkeen. Hän kohtaa päivittäin työssään vakavasti sairastuneita potilaita, kunnes eräänä päivänä hän saa oman diagnoosinsa. Parin vuoden epäilysten jälkeen pahin pelko käy toteen ja hän saa kuulla sairastavansa pitkälle edennyttä keuhkosyöpää.
Kirjassa kuvatut tapahtumat perustuvat Paulin omiin muistoihin todellisista tilanteista, joiden avulla hän kertoo oman elämäntarinansa vaiheittain lapsuudesta sairastumiseen asti, mutta pääasiassa pohtii elämän merkitystä monesta eri näkökulmasta.
Sairastuessaan Paul alkaa pohtimaan oman elämänsä merkitystä. Hän on nähnyt vaivaa menestyäkseen opinnoissaan ja on vihdoin löytänyt oikean tien elämälleen. Hänen pitkä uurastus englanninkielisen kirjallisuuden maisterista kohti neurokirurgian erikoistumisjakson päättymistä on lähellä, mutta onko kova työ ollut kaiken sen arvoista, kun odottamatta vuosikausien ponnistelu ja tulevaisuuden suunnitelmat haihtuvat kuin tuhka tuuleen?
Paulin tilanne on toivoton, mutta silti hänen sanansa ja arvostus elämää kohtaan herättävät lukijassa toivoa ja arvoja, joita jokaisen tulisi muistaa toteuttaa elämässään, kun vielä voi. Vaikka kirja käsittelee synkkää ja surullista aihetta, se saa lukijan keräämään itseensä rohkeutta Paulin kauniin, rohkean ja koskettavan elämäntarinan myötä.
Suosittelen kirjaa jokaiselle, mutta varsinkin niille, jotka ovat kiinnostuneet edes hieman lääketieteestä tai merkityksellisyyden, elämän ja kuoleman välisistä suhteista.
Jane Austenin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (1813, 505 s.) kertoo alempiarvoisen Elizabeth Bennetin ja varakkaan Fitzwilliam Darcyn rakkaustarinan. Tapahtumat sijoittuvat Englantiin, Netherfieldin tilalle, jossa herra ja rouva Bennet sekä heidän viisi lastaan asuvat. Heidän naapuriinsa muuttaa nuori herra Bingley, johon Elizabethin sisko rakastuu. Elizabeth itse rakastuu Bingleyn hyvään ystävään, herra Darcyyn.
Kirjan nimen ylpeys sana tulee siitä, kun kaikki pitävät herra Darcya ylpeänä ja ylimielisenä ja jopa huonokäytöksisenä. Ennakkoluulo sana taas kertoo ihmisten ennakkoajatuksista herra Darcya kohtaan.
“Turhamaisuus ja ylpeys ovat kaksi eri asiaa, vaikka sanoja käytetään usein synonyymeinä. Ylpeys liittyy siihen, mitä me ajattelemme itsestämme, turhamaisuus siihen, mitä muut ajattelevat meistä.”
Valitsin kyseisen kirjan, koska se on klassikkoromaani, jonka olen aina halunnut lukea. Teos on todella mukaansatempaava kaikkine juonen käänteineen ja sen helppolukuisuus teki siitä miellyttävän lukea.
Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan: nurinkurinen opas hyvään elämään -kirja on julkaistu alunperin syyskuussa 2016 englannin kielellä. Suomeksi se on julkaistu vuonna 2018. Mark Mansonin elämäntaito-oppaassa kerrotaan miten olla huolehtimatta turhasta.
Jo kirjan provosoiva nimi kertoo kirjan kielestä, kirja on kirjoitettu rehellisesti eikä siinä kaunistella asioita. Kirja antaa paljon hyviä vinkkejä. Mansonin mukaan on parempi hyväksyä tosia-asia, että välillä menee huonosti eikä koko ajan tarvitse yrittää pakolla olla positiivinen kaikesta. Kirjassa painotetaan, että on normaalia ettei kokoajan ole iloinen vaan huonojakin päiviä on.
Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat kuulla vinkkejä hyvään elämänasenteeseen.
Aki Linnanahteen kirjoittama Jere Karalahden elämäkerta Jere (WSOY, 2017, 336 s.) on karua luettavaa. Teos on tunnetun radio- ja televisiojuontajan Linnanahteen esikoisteos. Kirja kertoo yhden Suomen kuuluisimman jääkiekkoilijan polun Tapulikaupungin pihapeleistä NHL:ään. Kirja käsittelee Karalahden päihdeongelmaista uraa ja ihmissuhteita. Silmiä avaavassa tarinassa alkoholi ja huumeet tuovat mukanaan myös rikollisuuden, talousvaikeudet sekä terveysongelmat.
Rankka tarina kuitenkin pysyy koko ajan kiinnostavana. Kirja etenee ensisijaisesti kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta uran loppuun asti. Kertojana toimii Karalahti itse minäkertojana. Teokseen on tuotu paljon hänen entisten valmentajien kommentteja, jotka tuovat heidän näkökulmaansa Karalahden urasta kuin myös rellestyksestä. Tarina lähtee liikkeelle dramaattisesti ambulanssista. Kokaiiniviivojen pöllyäminen ja shottirallin raikuminen Helsingin yökerhossa olivat tuttua toimintaa Karalahdelle.
Känni- ja huumesekoilujen myötä Karalahden haima petti ja hän vaipui koomaan. Hän selvisi ja pelasi uransa viimeiset pelivuodet paremmassa kunnossa kuin koskaan. Karalahti näkyi vuosien aikana toistuvasti lehtien isoissa otsikoissa − niin hyvissä kuin pahoissa. Urheilun ja kovien huumeiden sekä alkoholin yhdistäminen toi hänelle enemmän epäonnistumisia, vaikkakin häneltä löytyy runsaasti onnistumisia ja saavutuksia. Karalahti oli kaikin puolin lahjakas kentällä ja erinomainen tiimipelaaja. Teoksessa näkyy perheen tärkeys Karalahdelle. Lopulta päihdeongelmasta selvinnyt perheenisä viettää nyt päihteetöntä elämää.
Kirja oli mielestäni aikamoista sekoilua, kuitenkin mukaansatempaava ja mielenkiintoista. Se oli helppolukuinen, vaikka ei tietäisikään paljoa jääkiekosta. Tapahtumarikas kirja ei mielestäni kuitenkaan sovellu lapsille. Suosittelen siitä huolimatta lukemaan kirjan, sillä siitä saa monipuolisen vaikutelman huippu-urheilusta sekä päihderiippuvuudesta.
Skotlantilainen Estelle Maskame (synt. 18.6.1997) aloitti kirjoittamisen vain 13-vuotiaana ja sai ensimmäisen DIMILY -trilogiansa valmiiksi 16-vuotiaana. Trilogia oli suuri menestys ja sen inspiroimana halusin lukea lisää Maskamen tuotantoa. Heittäydy, jos uskallat (2017, Gummerus kustannus) on 312 sivuinen Maskamen ensimmäinen romaani trilogian jälkeen. Alkuperäisen teoksen Dare to fall on suomentanut Sirpa Parviainen vuonna 2018.
Heittäydy, jos uskallat kertoo noin 18-vuotiaasta MacKenziestä, jonka elämässä on paljon meneillään. Nuori tyttö käy lukion viimeistä vuotta ja olisi jo valmis muuttamaan pois kotoaan yliopiston perään. Kenzietä ei vaivaa ainoastaan ex-poikaystävä, joka haluaisi hänet takaisin ja äiti, joka juo käsittelemättömään suruunsa, vaan myös Jaden Hunter, johon hän viime vuonna oli rakastumassa. Kuitenkaan Kenzie ei ole uskaltanut puhua vuoteen Jadenille ja tämän siskolle Danille. Kuinka hän voisi kohdata Hunterit, kaiken heidän kokemansa jälkeen?
Kuten Maskamen ensimmäisessä trilogiassa, romaanin aiheena on rakkaus. Maskame käsittelee teoksessaan nuorta rakkautta ja sen kestävyyttä. Kirja on nuortenkirja, mutta kirjan tapahtumat ovat aikuisten maailmaa. Kuolema, suru, pettymys, rakkaus ja ystävyys kulkevat kaikki käsi kädessä romaanissa. Maskame on osannut hienosti kuvailla romaanin tapahtumat, ilman, että niistä jää suurempaa traumaa. Teos on kaikin puolin koskettava, ja tarinalla on kaunis opetus.
On uskomatonta kuinka nuoresta iästä huolimattaan Maskame on jo maailmanlaajuisesti tunnettu kirjailija. Hänen teoksensa luokitellaan YA-romaaneihin, eli ne ovat suunnattu nuorille aikuisille. Maskamella täytyy olla laaja maailmankatsomus, sillä hän tuntuu tietävän paljon maailmasta. Vaikka tarina on fiktiota, se voisi hyvinkin tapahtua kenelle tahansa meistä.
Suosittelen kirjaa kaikille nuorille ja erityisesti tytöille, jotka kaipaavat unohtumattoman lukukokemuksen. Kirjan luettuani jäin vielä pohtimaan tarinaa. Toivoisin, että Maskame kirjoittaisi teokselle jatko-osan, mutta on myös mahdollista, että hän halusi jättää tarinan lopun auki. Teos on ihana hömppäkirja, joka käsittelee vakavia aiheita, ja myös kaikkien suosikkia: rakkautta.
Romaanin nimi on “Häkkipoika” ja sen on kirjoittanut Torey Hayden. Kirjassa on 366 sivua. Kirja on alunperin julkaistu vuonna 1983 ja se on suomennettu vuonna 2008. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on Murphy’s Boy. Sana “Murphy” viitta Edward A. Murphyn lakiin, jonka periaate on, että “jos jokin asia voi mennä pieleen, se menee pieleen”. Hayden on selvästi tarkkaan miettinyt kirjan nimen ja Murphyn laki on keskeisessä asemassa kirjassa.
Kirja kertoo alunperin 16-vuotiaasta Kevin pojasta, joka on pahoin traumatisoitunut lapsuuden tapahtumista. Hän on lopettanut puhumisen kokonaan ja on piiloutuneena itse tekemässään tuolihäkissä. Hän on kierrellyt eri hoitolaitoksia läpi, eikä kukaan ole saanut häntä puhumaan. Eräänä päivänä psykologi nimeltä Torey Hayden saa puhelun tapauksesta ja hän lupaa yrittää parhaansa, että saisi Kevinin puhumaan. Hän ei kuitenkaan tiedä, millainen matka häntä odottaa, kun Kevinin menneisyys alkaa paljastua ja hän saa selville, mitä kaikkea Kevin on joutunut kokemaan.
Kirja oli mielestäni todella hyvä ja koskettava. Kirja sai miettimään paljon elämää. Se antoi realistisen kuvan siitä, millaista elämä joillakin voi oikeasti olla. Kaikki ei ole aina sitä, miltä päällepäin näyttää. Häkkipoika -kirja on mielestäni todella hieno kasvutarina. Se herätti paljon tunteita ja antoi uusia näkökulmia elämään. Kirja ei kuitenkaan mielestäni todellakaan ole mitään kevyttä luettavaa, varsinkaan iltaisin. Kirjassa ei kaunistella asioita, vaan kirjassa on kerrottu asiat siten, kun ne ovat. Se on myös yksi syy siihen, miksi tykkäsin kirjasta niin paljon.
Valitsin itse kirjan siksi, koska tiesin, että kirjailija on psykologi, hän on kirjoittanut paljon lapsipykologiaa käsitteleviä kirjoja ja hänen kirjansa perustuvat tositapahtumiin. Häkkipoika-kirjassa käytetään hyvin psykologian termejä ja mainitaan erilaisia psykologian tutkimuksia, joten siltä osin kirja oli jopa hyödyllinenkin, koska luin tämän ohella psykologian kirjoituksiin. Vaikka psykologia ei niin kiinnostaisikaan, kirja on silti tosi hyvä, koska se on myös jännittävä. Kirja antaa niin paljon muutakin lukijalleen, kuin vain psykologian kertausta!
Otin luettavakseni kirjan nimeltä Firma. Valitsin tämän kirjan suositusten ja hyvien arvostelujen perusteella. Kirja on John Grishamin kirjoittama romaani vuodelta 1991 (WSOY 606 s.). Tarina kertoo nuoresta lakimiehestä, jonka tulevaisuus uudessa ammatissa näyttää kirkkaalta kunnes työpaikasta alkaakin paljastua synkkiä salaisuuksia. Päähenkilöinä toimii Mitch McDeere, Mitchin vaimo Abby sekä veli Ray.
Mitch on nuori, komea ja älykäs oikeustieteen opiskelija. Valmistuttuaan Harvardista erinomaisin arvosanoin, hänelle satelee työtarjouksia tunnetuilta ja menestyksekkäiltä lakifirmoilta ympäri maata. Hän ottaa vastaan suurimman palkkatarjouksen pieneltä, mutta menestyksekkäältä lakifirmalta Memphisistä.
Työskenneltyään muutaman kuukauden veroasioihin erikoistuneessa firmassa Mitch huomaa epäilyttäviä seikkoja sen toiminnassa ja historiassa. Paljastuu, että häntä jopa salakuunnellaan kotoa ja autosta käsin. Firman muutamien lakimiesten epäilyttävissä onnettomuuksissa menehtyminen ei myöskään vaikuta tavanomaiselta. Pian hän alkaa saada selville, että kyseessä on mafian perustama suuri rikollisjärjestö, joka käyttää kyseistä firmaa muun muassa rahanpesuun, huumekuljetuksiin ja laittomien kauppojen arkistointiin. Asiaa tutkinut FBI sekaantuu toimintaan mukaan ja saa suostuteltua Mitchin puolellensa. Pian alkaa suuri ajojahti ja kissa-hiiri-leikki Mitchin, FBI:n sekä firman välillä.
Kirja on mukaansatempaava trilleri. Grishamin teoksen jännittävyys ja arvaamattomuus eivät jätä pettymyksen varaan, vaan lukemista on pikemminkin pakko jatkaa. Tarinan yleiseen teemaan kuuluvat asiat kuten materialismi, 90-luku ja rikollisuus puhuttelevat lukijaa. Kirjasta on tehty myös elokuva, The Firm (1993). Suosittelen kirjaa kaikille vähänkään trillereistä ja dekkareista pitäville, nuorille ja aikuisille.
Muistinsa menettänyt Robert Langdon herää verisen unen keskeltä sairaalassa. Vaatteet ovat riekaleina ja päätä on raapaissut luoti. Vain hetkeä myöhemmin Langdon kiitää Firenzen katuja verenhimoisen palkkamurhaajan takaa-ajamana. Taskusta löytyy biologisesti suljettu putki, ja koko maailmaa uhkaa uusi vaarallinen tauti. Maailman väestöongelma on pahempi kuin koskaan eikä loppua näy. Kolmanneksen Euroopasta vienyttä ruttoa seurasi kukoistava renessanssi. Nyt on aika uudelle maailmalle.
Dan Brownin romaani Inferno (2013, WSOY) on upeasti kirjoitettu teos, joka saa jokaisen jännityksen ja juonien ystävän kuolaamaan. Teos on jatkoa Brownin aikaisemmille myyntitykeille Da Vinci -koodille ja ”Enkeleille ja demoneille”. Inferno kuitenkin lyö edeltäjänsä yhä synkemmällä ja mystisemmällä juonellaan. Teos pitää varpaillaan loppuun asti ja sivujen ahmimista ei pysty lopettamaan. Historian, uskonnon ja salaliittojen maailmassa mikään ei ole varmaa ja kaikki on sallittua.
Historian opettaja ja salaliittofanaatikko Brown on luonut ominaiseen tyyliinsä tarinan todellisten tapahtumien ja paikkojen ympärille. Kuka olisi uskonut, että historiasta voisi saada niin jännittävää ja mielenkiintoista.
Silmät avaava ja hengen salpaava teos on romaanien aatelistoa kuin pieni matka Euroopan kauneimpiin kohteisiin. Se on uskomaton teos, joka jokaisen kannattaa lukea.
Minna Rytisalon romaani Rouva C (Gummerus, 2018, s.367) kertoo suomalaisesta tasa-arvo vaikuttajasta. Hän oli nainen, jolla oli sanottavaa. Häntä pelättiin sekä kunnioitettiin. Hän kirjoitti sanottavansa tarinoiksi. Hän oli Minna Canth.
“Minna muisti, miten Ferdinand oli vielä ovella kääntynyt takaisin, sanonut painokkaasti: Kirjoita. Se on sinun lajisi.”
Rytisalo on kirjoittanut Minnan tarinan hyvin kauniisti. Tämä on rakkaustarina. Se on tarina ystävyydestä sekä vanhemmuudesta. Se on tarina siitä, millaista oli olla vaimo, äiti ja nainen 1800-luvun Suomessa. Minnan elämä ei aina ollut helppoa. Hän oli nainen, joka yritti saada aikaan muutoksia. Muutokset eivät koskaan vain tapahdu nopeasti ja sen hän joutui oppimaan.
Rytisalo todella kirjoittaa elävästi ja mukaansa tempaavasti. Olen aina arvostanut Minna Canthia. Oli todella mukavaa lukea hänen elämästään toisen kirjailijan ajatusten ja sanojen kautta. Rytisalon taitavan kynän käytön ansiosta kirjaa lukiessa tulee olo, kuin todella istuisi Canthien puutarhassa Minnan kanssa juttelemassa.
Teksti on helppolukuista ja kirja sopii kaikille luettavaksi jo yleissivistyksen vuoksi, mutta etenkin heille, jotka nauttivat hyvien kirjojen lukemisesta. Teos myös avartaa maailmankatsomusta sopivissa määrin. Tämä kirja herättää ajatuksia ja vie mukanaan. Lukukokemuksissani tämä pääsee ehdottomasti parhaiden joukkoon. Minnan tarina tapahtui vain kerran, mutta elää vielä pitkään.
“Pääseekö tämä muisto milloinkaan selkeän tietoisuuteni pintaan saakka, tämä kaukainen hetki, jota samankaltaisen hetken kutsu on lähtenyt niin kaukaa tavoittamaan, liikuttamaan, nostamaan esille minun mieleni syvyyksistä?”
Marcel Proustin romaani Swannin tie I: Combray (1913, suomeksi 1968, Otava, 245 s.) aloittaa romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä, joka kertoo kertojan, Swannin, lapsuudesta ja tietynlaista juonta ei oikeastaan ole. Mielestäni kirjaa ja sen syvempää ideaa ymmärtääkseen se on luettava itse. Huomattavinta teoksessa on runsas kuvailu ja tapahtumien ja asioiden selittäminen hyvin tarkasti. Proust punoo yhteen kertojan menneisyyttä ja nykyisyyttä ja kuvailee tarkasti tämän ajatuksia.
Romaani on noussut klassikon asemaan, eikä ilman syytä. Koko romaanisarja on yksi merkittävimmistä kaunokirjallisista teoksista ja Combray kaikessa hienoudessan vasta aloittaa Proustin pääteoksen. Ilmestyessään sitä tuskin huomioitiin, mutta sitte se alkoi saada arvostusta kirjallisissa piireissä ja siitä julkaistiin muokattu versio 1919. Teos julkaistiin Suomessa vasta 50 vuotta myöhemmin, 1968. Suomennos on jaettu kahteen osaan, todennäköisesti kääntämisen haasteellisuuden vuoksi.
Kirjan lukeminen vaati keskittymistä ja oli hieman haastavaa, mutta täysin sen arvoista. Se oli ainutlaatuinen kokemus, ja koko kirja tuntui taideteokselta ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Mielestäni jokaisen klassikoiden ystävän tulisi lukea tämä kirja ja seuraavatkin osat kokeakseen Proustin taiteellisen näkemyksen elämään.
Jere Nurmisen kirjoittama taitoluistelija Kiira Korven elämäkerta Kiira: ehjäksi särkynyt (2018) käsittelee Korven uraa taitoluistelijana lapsuudesta uran loppuun. Kirja on luonteeltaan hyvin rehellinen, koskettava ja todentuntuinen. Nurminen on onnistunut täydellisesti kuvaamaan taitoluistelua sekä yhtenä kauneimmista että raskaimmista lajeista.
Kirja lähtee liikkeelle vuoden 2012 Moskovan Grand Prix -kilpailusta, mutta palaa pian Korven lapsuuteen, perheeseen, luistelun aloittamiseen ja lopulta ammattilaisuran haasteisiin. Korven perhettä käsitellään kirjassa paljon, mikä tuo mukavaa vaihtelua moniin hyvin urakeskeisiin urheilijoiden elämäkertoihin. Kirja etenee pääpiirteittäin kronologisesti, mutta sisältää useita lyhyitä takaumia ja ennakointeja. Kertojana on minäkertoja Korven näkökulmasta, mikä antaa selvästi henkilökohtaisemman ja läheisemmän vaikutelman. Kirjassa on haastateltu myös useita sivullisia, kuten Korven vanhempia, siskoa, psykologia, kilpakumppaneita ja valmentajia, mikä auttaa lukijaa luomaan tilanteista kokonaisvaltaisempia kuvia.
Vaikka tietämys taitoluistelusta olisi täysi nolla, eikä tietäisi eroa axelin ja piruetin välillä, ei ymmärtäminen taatusti tule olemaan ongelma. Luistelu on tietysti kirjassa keskiössä, mutta lajia käsitellään hyvin perustavanlaatuisesti ja mahdollisimman yksinkertaistetusti, väheksymättä kuitenkaan sen teknisiä haasteita. Lukukokemusta voi vahvistaa katsomalla ja tutkimalla netistä Korven kilpailuja. Suorituksia katsoo ihan eri kantilta kirjan antaman taustatiedon valossa.
Mielestäni Nurminen on kirjoittanut huikean elämäkerran. “Koko kansan Kiira” avautuu lukijalle aivan eri ihmisenä, eikä käsittämättömiltä kuulostavien seikkailujen ja sattumusten täytteisestä kirjasta löydy tylsää hetkeä. Korpi käsittelee kirjassa paljon omaa mielenterveyttään ja henkisiä ongelmiaan, mikä avaa varmasti monen näkemystä paitsi Korvesta, myös huippu-urheilusta yleisesti. Ajoittain lukijana pystyy myös peilaamaan itseään Korven elämäntilanteisiin, kuten esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten aikaansaamaan stressiin ja väsymykseen.
Suosittelen kirjaa aivan kaikille, iästä, ammatista tai urheilutaustasta riippumatta. Olen aina pitänyt taitoluistelua upeana lajina, mutta kirja lisäsi kiinnostustani sitä kohtaan entisestään. Oli kiinnostavaa lukea, mitä kaikkea kulissien takana tapahtuu ja millaista taitoluistelu oikeasti on. Jokaisen liu’un ja hypyn takana on satojen tuntien raskas ja ankara harjoittelu, ja laji vaatii totisesti verta, hikeä ja, etenkin Korven tapauksessa, kyyneleitä. Kirjaa lukiessa herää lähinnä kysymys: voiko tuollaista ihmistä edes olla olemassa?
Stephen Hawkingin ja Leonard Mlodinowin kirjoittama tiedekirja The Grand Design (2010) suomennettiin vuonna 2011 nimellä Suuri suunnitelma. Teoksessa kerrotaan Maailman toiminnasta fysiikan laeilla ja teorioilla.
Hawking aloittaa kirjansa kertomalla olemassa olosta ja siitä, minkälaisia näkemyksiä eri sivilisaatioilla on ollut tästä aikaisemmin. Kysymykset, miksi olemme olemassa ja miten maailma toimii, ovat vaivanneet ihmisiä ja kauan. Jo antiikin kreikan aikoihin ihmiset pohtivat, miten maailma toimii.
Yritetään keksiä toimintaan liittyviä lakeja, mutta siihen aikaan pohdintoja ei voitu objektiivisesti todistaa, joten kaikkien omat teoriat olivat yhtä oikeassa kuin toisten.
Kirja siirtyy menneisyyden katselusta kysymykseen. Mikä on todellisuus? Kirja ottaa hyvin kantaa monilta suunnilta siihen, miten määrittelemme todellisuuden. Yksi kirjan keskeisistä johtopäätöksistä todellisuudesta on “ei ole olemassa kuvasta tai teoriasta riippumatonta käsitystä todellisuudesta”. Näkemystämme maailmasta ja todellisuudesta kutsutaan malliriippuvaiseksi realismiksi, koska perustamme ymmärryksemme teorioihin ja sääntöihin.
Kirjan loppu keskittyy katsomaan maailmaa kvanttifysiikan kannalta. Miten voisimme luoda teorian, joka kattaisi kaiken? Tällä hetkellä M-teoria on yksi todennäköisimmistä ehdokkaista kaiken teorialle. Kirja myös kertoo meidän tämän hetkisistä ongelmista kaiken teorian luomisen kannalta ja millaisia rajoituksia meidän tämän hetkisillä teorioilla on. Esimerkiksi emme pysty selittämään, miksi tai miten alkuräjähdys tapahtui, koska teoriamme eivät ole tarpeeksi laajoja.
Suuri suunnitelma on erittäin hyvä kirja niille, jotka ovat kiinnostuneet fysiikasta ja siitä, miten maailma toimii. Kirjan teksti on paikoittain pitkäveteistä ja tylsää,koska kirja käyttää paljon aikaa teorioiden selitykseen. Kirjan aiheet ovat kuitenkin kiinnostavia ja maailmankuvaa avartavia. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka ovat fysiikasta kiinnostuneet tai haluavat tietää lisää siitä, miten luulemme maailman toimivan.
Henkireikä (Bookwell OY, Juva 2015, 200 s.) on Kari Hotakaisen pohtiva romaani, joka enemmän kysyy kuin antaa vastauksia. Rikosylikomisarion monologi johdattelee lukijaa murhan anatomiaan, eli miten se suunnitellaan ja toteutetaan. Lukija saa kuulla teoksen alussa monia tapauksia, jotka ovat johtaneet jonkun, tai joidenkin hengen ottamiseen. Oli syy sitten mikä tahansa. Kuka vain pystyy tappamaan, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Teoksessa henkilöt jäävät nimettömiksi, mutta siinä seikkailevat myös muun muassa ruumiita riisuva suntio, sekä onneton parturi-kampaaja.
Teos on paljon erilaisempi kuin olen tottunut. Se jättää kertomatta hyvin paljon, mutta silti se vastaa kysymyksiin, joihin en ole edes miettinyt vastausta. Kirja avaa silmät sille, kuinka arvaamattomia jotkut voivat olla. Hotakaisen tyyli kirjoittaa antaa vaikutelman siitä, että kertoja puhuu suoraan lukijalle. Välillä se ilmenee ehkä jopa ahdistavana.
“Siis kaksi teistä ajautuu tapon yritykseen ja teistä kahdesta vain toinen onnistuu aikeissaan ja hänen jaloissaan makaa kohta vainaja. Yksi sadasta tappaa, muut yhdeksänkymmentäyhdeksän katsovat tätä sivusta, näytöltä tai paperilehdestä.” (Henkireikä, s. 131)
Henkireikä on puhutteleva teos, joka antaa tavalliselle kansalaiselle mielikuvan siitä, mitä murhaajan päässä liikkuu, miten hän valitsee uhrinsa ja kuinka toteuttaa aikeensa.
Luin Juha Hulmin Lihastohtori-tietokirjan (2015).
Kirja on kirjoitettu helppolukuiseksi, eli siinä ei käytetä kauhistuttavaa määrää vaikeasti ymmärrettäviä tieteissanoja. Kirjan alussa on osio, jossa kirjassa käytetyt tieteelliset tai kuntosalislangia olevat sanat käännetään selkosuomeksi, jotta kaikki ymmärtäisivät asian.
Kirjassa on ohjeita tavoitteelliseen harjoitteluun kuuluvaan ravintoon, harjoitteluun, lepoon, vammojen ennaltaehkäisyyn ja ravintolisiin. Tietoa löytyy aloittelijalle ja kokeneemmallekin treenaajalle riippumatta siitä käytkö kuntosalilla lihaksen- tai voiman kasvatusta tai laihduttamista varten.
Itse suosittelen kirjaa kaikille kuntosaliharjoittelusta kiinnostuneille. Erityisesti aloitteleville kuntosaliharjoittelijoille, koska lukemalla tämän kirjan vältät monet aloittelijan mokat. Kirja on todella tiivis tietopaketti ja sen lukemalla saa vahvan ymmärryksen kuntosaliharjoittelusta. Itse valitsin tämän kirjan, koska olen kiinnostunut kuntosaliharjoittelusta ja olen lukenut Juha Hulmin Lihastohtori nimistä blogia.
Yhdysvaltalaisen kirjailijan Donna Tarttin toinen romaani Pieni ystävä (2002), jonka on suomentanut Eva Siikarla, kertoo tarinan 12-vuotiaasta nuoresta tytöstä, jonka elämä ei ole niin helppoa kuin sen ikäiselle toivoisi. Heti ensimmäisestä lauseesta kirja lähtee synkkään alkuun. “Koko lopun elämäänsä Charlotte Cleve syytti itseään poikansa kuolemasta”, ei todellakaan ole se pirtein tapa aloittaa tarina, mutta tässä tapauksessa ainakin realistinen. Kirjan pääjuoni nimittäin on nuoren tytön Harrietin halusta kostaa veljensä kuolema, vaikka se tapahtui Harrietin itse ollessa vain yhden vuoden ikäinen.
Pelkkä kirjan perusjuoni herättää lukijassa monia kysymyksiä. Miten 12-vuotiaalla tytöllä tulee näin kauheita ajatuksia kostosta ja miten hän saa mahdollisuuden lähteä toteuttamaan sitä? Vastaus tälle löytyy Harrietin perheestä, jonka tunnelman kuvailu on Tarttin parasta käsialaa tässä teoksessa. Poikalapsen menettänyt perhe on kaikella tapaa rikkinäinen ja täynnä kaipuuta, ja sen normaalin elämän kuvailussa ollaan onnistuttu surullisen aidosti.
Tartt saa leuan loksahtamaan auki myös kuvauksellaan aikakaudesta. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Amerikkaan, joten yhtenä kirjan teemana on välttämättä myös rasismi. Kerronta vaikuttaa hyvin realistiselta kuvaukselta mustien asemasta tuolloin, ja tätä kautta jättää minut miettimään ja vertaamaan sen aikaista tilannetta nykyiseen. Kehitystä on tapahtunut huomattavasti, mutta vielä on pitkä matka.
Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin (1992) oli valtava menestys, ja se teki myös minuun suuren vaikutuksen, mikä olikin syyni hänen muiden teosten lukuun. En voi olla vertaamatta näitä kahta romaania toisiinsa, sillä vaikka Pieni ystävä oli kiehtova lukukokemus, Tartt ei kuitenkaan yltänyt esikoisromaaninsa tasolle. Tietyt asiat kirjoitustyylissä olivat vieläkin huippuluokkaa, kuten aikakauden kuvailu ja vuoropuhelu, mutta toisesta romaanista puuttui ensimmäisestä romaanista upean tehnyt jatkuva mystinen tunnelma ja tapahtumat, jotka saivat kyseenalaistamaan jopa omat henkilökohtaiset eettiset arvot.
Pieni ystävä oli ehdottomasti synkkä lukukokemus. Tarttin teksti oli yhä lumoavan mukaansatempaavaa, mutta teoksen ahdistavan ilmapiirin takia viimeisellä sivulla minut valtasi ilo siitä, että tämä ahtaalta tuntuva tarina oli ohi. Tartt on merkityksellisen hyvä tarinankertoja, jonka tekstistä voi löytää paljon yksityiskohtia. Pieni ystävä ei ole niin viaton miltä sen nimi antaa ymmärtää, mutta se saa sinut varmasti miettimään, mitä viattomuus oikeasti onkaan.